Aarniometsän sydän

Produced by David Starner, V-M Osterman, Robert Connal and
the Online Distributed Proofreading Team.

AARNIOMETSAEN SYDAEN

KIRJOTTANUT
CHARLES G. D. ROBERTS

SUOMENTANUT
I. K. INHA

SISAeLLYS.

  I. Polkua vaanivat silmaet

  II. Raivion moekki

  III. Kylaekunnasta karkotetut

  IV. Miranda ja metsaen piilevae kansa

  V. Kroof, se iso emaekarhu

  VI. Mirandan pyhitys metsaelle

  VII. Ystaevykset

  VIII. Kirves ja sarvet

  IX. Pax Mirandae

  X. Filistealaisten pakoon ajo

  XI. Miranda ja nuori Taavi

  XII. Nuori Taavi raiviolla

  XIII. Lypsyaikana

  XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla

  XV. Riistapaisti

  XVI. Kuolema vaehaen elaemaen edestae

  XVII. Koskien pauhussa

  XVIII. Vieraan tihutyoe

I LUKU.

Polkua vaanivat silmaet.

Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa
vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja
salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli
ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae
pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta
maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi
sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut
kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset
harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen
kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan
hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti
toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen
raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki
(Abies canadensis) on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)]
loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka
maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma,
joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen
kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely- tai hoeyrytuhru.
Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut
siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen
laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki
perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan
keijumaista narripeliae.

Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin
paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen
kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain
veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille
haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se
nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa
kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi,
vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan
ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan
kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut
monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi
lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli
Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua
loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille,
naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku
viehaetti puoleensa myoeskin Ten-Tine karibun, [Footnote: Pohjois-
Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S.
m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkoesoihin
laitumia etsimaeaen.

Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,
lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan
vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja
toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen
sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli
taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua
laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin.
Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri
harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet
oli epaetasaisesti pistetty saapasraehjaein varsiin; paeaessae oli
veltto monessa liemessae virunut huopahattu, joka oli kerran ollut
ruskea; vyoellae helkkyi iso puukko karvapaeaermaeisessae
nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka paeaessae killui iso mytty.
Taemae oli kiedottu raehjaeaentyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon
ja tuon tuostakin siitae kuului ponnetonta, ikaeaenkuin
laekkipeltiastiain raeminaeae. Toiselta puolelta pisti esiin
paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin kaeaerittynae.

Jos Taavi Titus olisi ollut metsaestaejae tai ansain virittaejae,
“traepperi”, niin haenellae tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa
haen olisi ollut kaupunkilaisia, kylaenmiehiae tai vain pienen maatalon
omistaja, niin hyvaen huolen haen olisi pitaenyt kunnon aseista,
ennenkuin laehti tunkeutumaan paeivaematkan paeaehaen ikimetsien
sydaemeen. Mutta haen oli tukkimiehiae, eikae siis kuulunut kokonaan
metsaelle eikae aivan aukeillekaan maille. Talvensa haen vietti aivan
syvimmillae saloilla tukkileirissae vertaistensa keralla,
hengenpitiminaeaen suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipae; haen oli
silloin paeivaen pitkaen uupumattomine kirveineen liian uutterassa
tyoessae, joutuakseen sotimaan metsaen karvallista ja hoeyhenellistae
kansaa vastaan. Kesaet haen oli auran ja viikatteen parissa
kylaekunnassa pienellae, puoleksi raivatulla palstallaan. Haen ei siis
tuntenut tappamisen halua, sen enempaeae kuin pelonkaan vaistoa, kun
haen puolueettomana ja vaelinpitaemaettoemaenae kulki naeiden
hiljaisten, vaikk’ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne
eivaet olleet, sillae aarniometsaellae oli omat, tosin piilevaet
asukkaansa. Vaikka taemae vakavan naekoeinen vanha tukkimies olikin
huomaavainen ja tarkkanaekoeinen ja metsaen elaemaeaen perehtynyt, niin
ei haen ympaeroeivaessae levossa naehnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,
kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmaettaeitae ja sekavia
pensastiheikkoejae. Haen oli havainnut,—ja sitaepae ei ensikertalainen
havaitsekaan,—erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen,
harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet
kirjailijan kaeyttaemistae amerikkalaisista nimityksistae, vaikka ne
ovatkin haeaelyvaet ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. “Valkokuusi” on
Picea canadensis, jolla on lyhyet sinivihreaet neulaset ja hoikat
kaevyt; “musta kuusi” Picea mariana, hoikka leveaeoksainen,
tummanvihreae puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kaevyt.
Keltakoivulla, Belula lutealla on harmaa tai keltainen kiiltaevae
tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitae lajia “harmaa koivu” tarkoittaa,
sitae on vaikea sanoa. Sekae koivuja ettae kuusia ja jalokuusia
(Abies) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)]
lehmuksen ja heisipuun vaelillae; ja jaekaelistae, joita oli kasvanut
veistettyjen pilkkojen reunoihin, haen vaistomaisesti osasi lukea niiden
kasvukausien luvun, jotka olivat naeitae vanhoja, viitoiksi veistettyjae
kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista naeistae metsaetiedoistaan
huolimatta haen luuli olevansa yksin. Haen ei aavistanutkaan ettae
haentae vaanivat monet silmaet.

Haenen matkansa toden teolla oli hyvin monen elaevaen olennon huomion
polttopisteenae. Ne piileksivaet katseet, jotka haenen liikkeitaeaen
seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiae, toiset voimattoman
kostonhimoisia, toiset vaelinpitaemaettoemiae; mutta kaikki
vierastelevia. Kaikki olivat yhtae mieltae siitae, ettae oli paras
pysyae naekymaettoemaenae; kaikki sen vuoksi noudattivat
jaerkaehtaemaetoentae liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat
yleiseen aeaenettoemyyteen.

Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kylaekunnat ja niiden
tuimat vaarat, piti miestae silmaellae harmistuneen pelokkaana. Ei se
ilman tarkotusta lentaeae vikertaenyt polkua pitkin niin suurella
melulla, varottaen kaikkea metsaekansaa. Se pelkaesi taemaen harmaan
ihmisolennon ilmestymisen ehkae tietaevaen, ettae pian tulisi niitae
pitkiae mustia keppejaekin, joista poellaehti savua ja laehti kova
aeaeni, kun niillae jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseaeaen, kunnes
sen ruskeat pilkulliset hoeyhenet olivat melkein yhtae istuinpaikan
taeplaeisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelaet silmaet tarkkasivat
kaiken aikaa muukalaisen vaehintaekin liikettae.

Paehkinaenakkeli, joka oli kaevellyt petaejaen pystysuoraa runkoa
suoraan korkeutta kohti, jaehmettyi muukalaisen askelien aeaenestae ja
kurkisti haentae tiukasti puunrungon takaa. Sen silmae oli kuin musta
kysyvae piste. Se ei ollut vielae milloinkaan naehnyt mitaeaen taemaen
koempeloen ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi,
ettae taemae olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen paeae, joka
teraevaekulmaisesti ulkoni kuoresta, ei naeyttaenyt sen kummemmalta kuin
oksan tyngaeltae tai kaeaevaeltae; mutta taellae oksan tyngaellae oli se
kumma tapa, ettae se tasaisesti kiersi puun ympaeri sitae myoeten kuin
tukkimiehen matka edistyi, niin ettae kulkija oli alati naekyvissae.

Yhtae uteliaina, mutta pelosta vaeristen, tirkisteli haenen kulkuaan
kaksi tarkkaavaista metsaehiirtae skunkin kaalin leveaen lehden alla
istuen tuskin puolen sylen paeaessae polusta. Toisen viikset koskivat
toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykaeyksiae ja vaeristyksiae sen
mukaan kuin mies tuli laehemmaeksi, yhae laehemmaeksi, kohdalle—ja meni
ohitse. Hiiret eivaet olisi rikkoneet heimonsa ensimaeistae
perintaetietoa vastaan,—ettae se, joka istuu hiljaa, istuu
naekymaettoemaenaekin—ellei sokea, mistaeaen vaelittaemaetoen
saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitae musertaa.

Vaehaen kauempana polusta, leviaevaen rautapuutiheikoen [Footnote:

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 ... | Single Page