Kuningastarinoita

Produced by Tapio Riikonen

KUNINGASTARINOITA

Kirj.

Snorri Sturluson

Norjan kielestä lyhentäen suomentanut

Toivo Wallenius

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.

SISÄLLYS:

 Johdanto.

   Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.

   Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.

 Harald Kaunotukan tarina.

 Haakon Hyvän tarina.

 Eirikinpoikain tarina.

 Haakon jaarlin tarina.

 Olavi Trygvenpojan tarina.

 Viiteselitykset.

JOHDANTO.

Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.

“Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin”, sanoo
P.A. Munch teoksessaan “Norjan kansan historia”; “ja yhtä vähän kuin
historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan
pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista,
ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina”. Aikoinaan onkin
esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen
väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen
johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet
maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat
heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin
tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen
germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren
rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he
ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti
ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia
seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan
kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi,
että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat
Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä
olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.

Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia
ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä,
joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti
lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin
Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen
jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana
se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen
hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m.
löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset
alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. “Kansojen äidinkohduksi”
nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen
tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin
ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen
arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai
ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia
olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.

Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena
tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin
ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin
valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes
luettelee Skandzan (Skandinaavian) kansain joukossa useita
norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin
ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee “Thulen” ja
sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä
päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita,
jotka vastaavat historiallisen ajan fylkejä. Heimojen hallinto oli
monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (herred), joiden
yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli
päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta
maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun
yksityisomaisuus (odet); viljelemätön maa pysyi yhteisenä
(almenning), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan
muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan
tilastaan vapaille maattomille (lejlænding) tai omistaa
yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt
(jaarlit, herset), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden
ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja
käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen
päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi
tai valloittaa itselleen valtakunnan.

Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen
historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin
ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa
suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy
voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän
valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto
ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa
kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun
voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista
yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.

Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan
alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen
suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana
peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin
auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi
vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä
Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui
Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi
liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää
vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin
väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin
ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä
itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen
Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.

Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset
suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta
sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan
palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he
varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa
talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että
kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa
odal-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.

Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä
pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita
lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla
riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen
tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa
perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja
Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla
lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs
Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä,
saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik
kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan
mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut
talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman
ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot
vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen
määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.

Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian
heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti
asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa
maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta
talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä
perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa
varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti
tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä
syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei
ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät
nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät
tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan.
Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta
viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen
jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei
kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää
trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin
hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä.
Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.

Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti
menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi
isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja
varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa
seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten
oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin
aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa
maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman
orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle
kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita,
s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista
kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää
turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan
kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten
taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet
ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein
hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan
kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.

Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin
seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin
päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas
ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen
sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen
ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin
luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa
meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse
heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa
tämä “meriratsun suistaja”, joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan
taistelusta muutoin kuin voittajana.

Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin
viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän
liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä
pääpiirteissään.

Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien
kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen
melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät
rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan
Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet
merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan
he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia.
Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan
tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa
pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan.
Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta
aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.

Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu,
molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat.
Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli
yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle
pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin
keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys
edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren
lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden
hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään
vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.

Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 |... 5 ... | Single Page