Neljä päivää

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

NELJÄ PÄIVÄÄ

Kirj.

Emile Zola

Ranskankielestä suomentanut Timo Tuura

Kirjallisia pikkuhelmiä XXVIII.

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

 Emile Zola.

   I. Kevät.

  II. Kesä.

 III. Syksy.

  IV. Talvi.

Emile Zola.

Emile Zola syntyi Pariisissa huhtikuun 2:na p:nä 1840. Hänen isänsä oli
insinööri — Provencessa olevan Zola-kanavan rakentaja.

Ensimmäisen nuoruutensa Zola vietti Etelä-Ranskassa kunnes hänet
pantiin kouluun Pariisiin. Läpikäytyään Lycée Saint-Louis’n rupesi hän
apulaiseksi Hachetten kirjakauppaan. Kirjakauppa-apulaisena hän
julkaisi ensimmäiset kaunokirjalliset kokeensa eräässä sanomalehdessä.
Ensimmäisen kirjallisen voittonsa hän saavutti novellikokoelmallaan
Contes à Ninon”, jonka hän julkaisi 1864. Seuraavana vuonna ilmestyi
sielutieteellinen romaani “La confession de Claude”, josta jo ilmeni
kirjailijan erikoisluonne. “Thérèse Raquin’issa” (1867) ja “Madeleine
Férat’issa
” (1868) kirjailija käsittelee patologisia probleemeja
naturalistiseen tapaan. Näissä romaaneissa ilmenee Zolan erinomainen
kyky kuvata hämmästyttävän, säälimättömän totuudenmukaisesti
ihmisluonnon yöpuolia.

1871 aloitti Zola romaanisarjansa “Les Rougon-Macquart“, missä hän
esittää erään toisen keisarikunnan aikuisen perheen vaiheet, kuvaten
samalla tuon aikakauden tavat ja olot, sen koko sielullisen
olemuksen. Sarjaan kuuluu kaksikymmentä romaaninidosta. Teos on
mailmankirjallisuuden huomattavimpia aikaansaannoksia.

“Rougon-Macquart’in” jälkeen ilmestyi toinen romaanisarja,
kaupunki-trilogia: “Lourdes“, 1894, “Rome“, 1896, “Paris“,
1898. Vuonna 1899 hän alottl taas uuden romaanisarjan, “Neljä
evankeliumia
“, josta hän ennätti kuolemaansa ennen valmistaa vain
kolme osaa: “Fécondité” (Hedelmällisyys), “Travail” (Työ) ja
Vérité” (Totuus).

Hänen kirjallisteoreettisista tutkielmistaan mainittakoon: “Mes
Haines
” (1866), “Le roman expérimental” (1881), “Le naturalisme au
théâtre
” (1881), “Nos auteurs dramatiques“, “Documents
littéraires
“. Näissä hän kehittelee ja puolustelee naturalismin
teoriaa.

Zola on mestari huomioiden teossa. Pyrkimys totuudellisuuteen ei salli
hänen säikkyä inhoittavankaan kuvaamista. Mutta huolimatta useinkin
rumista yksityiskohdista, on hänen teostensa peruspohjana aina
suurenmoinen, ihanteellinen, siveellinen aate.

Ei mikään vältä hänen terävätä silmäänsä, ihmissydämen salaisimmat
sopukat hän näkee selvästi, hän tuntee tarkoin ihmisluonnon
kätketyimmät toimintavaikuttimet. Mutta vaikkakin hänen henkensä luo
kaikkeen alhaiseen ja kurjaan räikeän valaistuksen, niin hän ymmärtää
kaiken ja hänen sydämensä on täynnä sääliä. Huonoinkin, hyljätyinkin on
vielä säälin arvoinen, hänkin kärsii, näkee nälkää, palelee — ihmisen
velvollisuus on auttaa häntä. Zola saarnaa suurpiirteistä,
lämminhenkistä altruismia.

Zolan totuuden ja oikeuden rakkaus oli järkkymätön. Tämä tunne pakoitti
hänet sanomaan sanansa mailmankuulusta “Dreyfus-jutusta”. Kesäkuun
13:na 1898 hän “Aurore”—lehdessä julkaisi pelottavan kirjoituksensa
“J’accuse” (“Minä syytän”). Hän syytti ministereitä, pääesikunnan
upseereita, sotilastuomareita, syytti intohimoisesti, kaunopuheisesti,
vakuuttavasti — Ranskan yleinen mielipide vihdoinkin heräsi ja
tuomitsi syytetyt. Dreyfys-juttu otettiin uudelleen käsiteltäväksi ja
Dreyfus vapautettiin.

Zola kuoli kaasumyrkytykseen 1902 — kesken runsashedelmäistä
toimintaansa.

Neljä päivää.

(Les quatre journées de Jean Gourdon).

I.

Kevät.

Sinä päivänä alkoi aurinko yhtäkkiä noin kello viideltä aamulla
iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli asuntonani setäni
Lazaren, Dourgesin kirkkoherran luona. Leveä keltainen auringonsäde
lankesi suljetuille silmäluomilleni ja minä heräsin valoon.

Liidun valkeaksi maalattu huoneeni, jonka seinät ja huonekalut olivat
valkeasta puusta, säteili iloa. Kävin akkunaan ja katselin, kuinka
Durance-joki leveänä virtasi laakson tumman vihreyden keskitse. Ja
raittiit tuulenhenkäykset hivelivät kasvojani, virran kohina ja puitten
humina tuntui ikäänkuin kutsuvan minua.

Avasin hiljaa huoneeni oven. Ulos päästäkseni oli minun kuljettava
setäni huoneen kautta. Hiivin varpaisillani eteenpäin peläten, että
suurten kenkieni narina herättäisi arvon miehen, joka nukkui vielä,
kasvot hymyssä. Ja minä pelkäsin, että kirkon kello olisi alkanut
soittaa Angelusta. Lazare setäni oli jo muutamia päiviä seurannut minua
kaikkialle surullisen ja suuttuneen näköisenä. Hän olisi ehkä estänyt
minua menemästä tuonne alas, virran rannalle, missä aijoin kätkeytyä
rannan pajukkoon nähdäkseni, kun Babet, pitkä, tumma tyttö kulki ohi,
hän, jonka sulous oli kevään koittaessa minulle selvinnyt.

Mutta setäni nukkui syvää unta. Tunsin melkein omantunnon vaivoja
pettäessäni täten häntä ja hiipiessäni pakoon. Pysähdyin hetkiseksi
katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka uni teki lempeämmiksi ja
muistin liikutettuna päivää, jolloin hän tuli noutamaan minua kylmästä
ja autiosta talosta, josta äitini hautajaissaattue oli lähtenyt. Kuinka
paljon hellyyttä, kuinka paljon rakkautta ja viisaita sanoja hän
olikaan siitä päivästä lähtien minulle antanut! Hän oli antanut minulle
tietonsa ja hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämensä.

Tunsin hetken aikaa halua huutaa hänelle:

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page