Rakkauden uhri

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

RAKKAUDEN UHRI

Kirj.

E. Zola

Suomennos

Helsingissä,
Suomalaisen Kansan kirjapaino,
1911.

I.

Pieni P:n kaupunki on kukkulalla.

Muinaisten vallitusten alapuolella juoksee kapea, mutta syvä joki —
“Chanteclaire” — jonka kirkas vesi lainehtii eteenpäin sävelmäisesti
loiskien.

Kivisilta, joka kaupungin eteläisellä puolella menee yli Chanteclairen,
on muodostunut ainoasta kaaresta, ja leveä matala rintasuojus on
vanhojen kerjäläisten lepopaikkana kaupungin ulkokulmilla. Jos siltaa
pitkin mennään rue Beau-Soeiliin, päästään Place de Quatre Femmesiin,
hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, joka on kivitetty neliskulmaisilla
kivillä ja jonka välistä ruoho kukoistaa yhtä runsaana kuin niityillä.

Näyttää siltä kuin ympärillä olevat talot olisivat syvän unen vallassa.
Silloin tällöin saattaa kuulla koiran haukuntaa ruohoportin takaa jos
joku sattumalta menee ohi. Ainoa mikä antaa jotakin elämän vilahdusta
tälle maailman kaukaiselle kulmalle, on upseerien kävely pari kertaa
päivässä päivälliselle ja sieltä takaisin.

Julien Mihon asui puutarhurin luona torin vasemmalla puolella.
Hänellä oli iso huone ensimäisessä kerroksessa ja oma sisäänkäytävä.
Hänen isäntäväkensä asui talon toisella puolella, ja sillä
oli sisäänkäytävänsä rue Catherinen puolelta. Julienilla oli
niinmuodoin pieni valtakuntansa aivan omissa hoteissaan, ja
kahdestakymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta eli hän niin
itseensävetäytyneenä kuin vanha erakko.

Jo varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän menettänyt vanhempansa, ja
hänen holhoojansa oli lähettänyt hänet täysihoitoon. Sitten kuoli
myöskin holhooja, ja silloin joutui Julien kokonaan yksikseen.

Viisi vuotta sitten oli hän saanut paikan postissa, ja hänellä oli
vuosipalkkaa 1500 frangia. Tämä oli korkein mitä hän milloinkaan
kykenisi saamaan, ja hän oli niin säästäväinen, ettei hänen
päähänsäkään pistänyt odottaa mitään edullisempaa paikkaa elämässä.

Julien oli korkeakasvuinen, leveäharteinen mies, jolla oli suuret,
luisevat kädet, joka seikka saattoi hänen tuntemaan usein itsensä
onnettomaksi. Hän huomasi sitäpaitsi olevansa hyvin ruma, hänen otsansa
oli kuhmuinen ja niin muodoin kuin sen olisi muovaillut hyvin
taitamaton kuvanveistäjä. Ja tämä tietoisuus teki hänet araksi, etenkin
kaikkea naisen nimellistä kohtaan. Eräs pesijätär oli kerran sanonut
hänelle, että hän “kun kaikki kävi ympäri, ei sittenkään näyttänyt
hulluimmalta”, ja tämä liikutti häntä niin, että hänen oli vaikea
päästä tasapainoon. Kadulla kulki hän aina niin nopeaan kuin
mahdollista, pää alaspäin painettuna ja selkä koukussa, voidakseen
mahdollisimman pian ryömiä jälleen onkaloonsa, Kömpelyytensä tietoisuus
oli hänessä herättänyt melkein sairaloisen tarpeen kätkeytyä maailman
silmistä. Hän vietti todellista luostarielämää, ilman ystäviä ja ilman
rakkaus-suhteita, ja hän tuntui tässä suhteessa täysin tyytyvän
kohtaloonsa.

Pohjaltaan tunsikin hän itsensä todella tyytyväiseksi ja oli aina
hyvällä tuulella.

Joka aamu meni hän postikonttoriin ja teki ilman vastenmielisyyttä
samat työt päivät umpeensa. Määrätyllä ajalla kävi hän syömässä
päivällisensä, ja kun päivä oli loppunut, meni hän vuoteelle ja nukkui.
Täten jatkui hänen elämänsä päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi
kuukaudelta, ja niin sai yksitoikkoisuus hänen olennossaan hänet
vähitellen yhä enemmän vangikseen — aivan niinkuin hiljaa nukuttava
musiikki.

Kun hän tahtoi hankkia itselleen huvitusta, meni hän tavallisesti
iltapäivällä rue Beau Soleiliin aina sillalle asti ja asettautui
rintasuojukselle, heilutteli jalkojaan, tuijotti alas jokeen ja
kuunteli hopeankirkkaan veden säveltenkaltaista loiskimista. Korkeat
solakat lepät, jotka reunustivat joen molempia rantoja, kuvastuivat
veteen ja taivas tummeni vähitellen. Pitkän pitkät hetket saattoi hän
istua syvissä ajatuksissa jolloin hän vertasi elämäänsä vesiputoukseen,
joka juoksi niin tasaisesti ja levollisesti eteenpäin. Ja kun tähdet
sitten alkoivat katsella alas taivaalta, meni hän kotiinsa sielussaan
läpikäyvä rauhan ja tyytyväisyyden tunne.

Vapaapäivinään teki hän joskus pitkiä jalkamatkoja, melkein aina
yksin. Hänelle oli oikea nautinto kulkea itsensä oikein väsyksiin ja
sitten nukkua. Muutoin oli hänellä myöskin ystävä, kuuromykkä
kupariinpiirtäjä, ja hänen kanssaan saattoi hän kulkea kokonaiset
iltapäivät edestakaisin postihuoneen edustalla ilman että he edes
merkkikielellä ajatuksiaan vaihtoivat. Joskus istuivat he myöskin
Café-des-Voyageursissa ja pelasivat hiljaa ja ajattelevaisina shakkia
toisen pelin toisensa jälkeen.

Julienilla oli kerran, aikoja sitten ollut koira, mutta kun tämän yli
ajettiin kadulla, suri hän sitä niin kovin, ettei saattanut tehdä
päätöstä uuden ostamisesta. Hänen postitovereillaan oli tapana
ärsytellä häntä kymmenvuotisella tytöllä, joka repaleisena ja
paljasjalkaisena juoksenteli ja myi tulitikkuja ja joka tavallisesti
aina sai häneltä jonkun rahasen. Mutta toverien iva suututti häntä, ja
nyt alkoi hän vartioida tyttöä salassa voidakseen pistää hänelle
rahasensa. Kukaan ei ollut koskaan tavannut häntä valleilla
naisseurassa. Tehtaantyön tekijättäret kaupungista, jotka muutoin
koettivat ärsyttää ihmisten intohimoja hävyttömällä puhetavallaan,
jättivät hänet vihdoin rauhaan. Hän pakeni heitä sananmukaisesti, sillä
hän piti heidän kehoittavaa nauruaan ivana.

Kaikki kaupungin asukkaat pitivät häntä aivan yksinkertaisesti tyhmänä;
muutamat väittivät, että ei voinut koskaan tietää, missä saattoi tavata
tuon — sellaisiin ei voi luottaa.

Julienin paratiisi, ainoa paikka, jossa hän tunsi olevansa täysin
levossa ja rauhassa — oli hänen huoneensa. Heti kun hän oli saapunut
sinne, ojensi hän itseään, monta kertaa nauroi hän, vieläpä ääneenkin
yksinäisyydelleen, ja jos hän sattumalta katsoi peiliin, säikähti hän
aivan sitä, että kasvonsa vielä olivat nuorteat.

Huone oli suuri ja jokseenkin säästäväisesti kalustettu; siellä oli
ainoastaan sohva, ympyriäinen pöytä, kaksi tavallista tuolia ja
nojatuoli. Sänky oli tilavassa alkoovissa ja pieni pähkinäpuinen
piironki, jolla oli sijansa ikkunoiden välissä, näytti melkein
lapsenleikkikalulta.

Mutta siksipä oli Julienilla myöskin kylliksi tilaa liikutella itseään.
Ollessaan kotona asettautui hän tavallisesti sohvalle tahi kulki
myöskin edestakaisin huoneessaan. Eikä hänellä koskaan ollut ikävä,
vaikka hän ei koskaan kirjoittanut eikä lukenut postikonttorin
ulkopuolella. Vanha rouva, jonka luona hän söi päivällisensä
työskenteli itsepintaisesti hänen sielunsa sivistykseksi ja lainaili
hänelle usein romaaneja. Mutta kun hän oli ne jättänyt, oli mahdotonta
keskustella hänen kanssaan niiden sisällyksestä. Hän piti kaikkia näitä
monimutkaisia juttuja etsittyinä ja luonnottomina. Julien piirustikin
hieman — aina sama ankaran säännöllinen naisprofiili, jolla oli
helminauhalla kaunistettu tuuhea, lainehtiva tukka. Mutta hänen ainoa
intohimonsa oli musiikki. Hän saattoi istua kaikki illat soittaen
huilua. Mikään maailmassa ei tuottanut hänelle niin suurta huvia, kuin
tämä. Ja hän oli oppinut sitä aivan omin neuvoin. Pitkän aikaa oli hän
kaivannut vanhaa keltaisesta puusta valmistettua huilua, jonka hän oli
huomannut erään vaatekaupustelijan ikkunassa. Hänellä oli rahaa niin
paljon että olisi voinut sen ostaa, mutta ei tahtonut pelosta tehdä
itseään naurettavaksi. Vihdoin päätti hän yhtäkaikki seurata sydämensä
halua ja vei huilun mukanaan kotiin, kätkien sen huolellisesti takin
alle. Sitten tutkiskeli hän innokkaasti kahden vuoden aikana vanhaa
“huilukoulua”, jonka hän oli löytänyt eräästä kirjakaupasta.

Ja nyt oli hän kuusi kuukautta sitten onnellisesti päässyt niin
pitkälle, että uskalsi soittaa avoimen ikkunan ääressä. Kun hän
myöhäisinä, lämpöisinä kesä-iltoina, koko korttelin jo uneen vaivuttua,
arasti antoi huilunsa sävelten kaikua, muistutti se rakastajan ääntä,
joka uskoo hiljaiselle yölle sen mitä ei koskaan saisi huuliltaan
päivän valossa.

Monta kertaa sammutti hän myöskin säästäväisyydestä kynttilänsä ja
soitti pimeässä, sillä hän osasi useimmat sävelmät ulkoa. Ja ohi
kulkevat katselivat ylöspäin eivätkä saattaneet käsittää, mistä tämä
harvinaisen hillitty musiikki mahtoi saapua — se muistutti aivan
satakielen kaukaista laulua.

Julienin huilussa oli halkeama, ja tämä antoi sen äänelle jotakin
omituisen verhottua. Kuului aivan siltä kuin vanha markiisitar viime
vuosisadalta olisi hyräillyt itsekseen tanssisävelmiä nuoruutensa
ajoilta.

Julien oli monta kertaa pelännyt, että naapurit valittaisivat hänen
soittonsa johdosta. Mutta pienten maakaupunkien asukkailla on
tavallisesti hyvä uni. Hänen läheisimpänä naapurinansa oli muutoin
ainoastaan juristi, monsieur Savournain ja eläkettä nauttiva
santarmikapteeni Pidoux, ja molemmat nämä herrat olivat hyvin mukavia
ja menivät vuoteelle jo kello yhdeksän aikana. Enin häntä tekivät
levottomaksi sen hotellin asukkaat, jotka kuuluivat de Marsannen
perheeseen, hotellin, jonka ylhäisen synkkä etusivu kohosi kadun
toisella puolella vastapäätä hänen ikkunaansa. Tuo suuri
yksikerroksinen rakennus ja sen suuri ruohonpeittämä ulkoporras
näyttivät melkein luostarilta. Säännöllisesti joka päivä samalla
kellonlyönillä avattiin ikkunanverhot ja suljettiin yhtä säännöllisesti
joka ilta, niin että huoneeseen ei saattanut heittää ainoatakaan
silmäystä tiheästi vedettyjen uudinten taakse. Hotellin vasemmalla
puolella oli puutarha valtavine, vanhoine kastanjapuineen.

Istuessaan ja katsellessaan upeaa rakennusta synkkine muureineen ja
upeine puistoineen, ajatteli hän että jos hänen huilunsoittonsa ei
viehättäisi Marsanne perhettä, niin tulisi heidän sanoa ainoastaan sana
eikä hän koskaan uskaltaisi soittaa enempää.

Hotel de Marsanne oli muutoin ylistetty koko maassa; kerrottiinpa, että
muukalaiset olivat tulleet pitkiä teitäkin siellä käymään. Ja maine
tiesi myöskin kertoa perheen rikkauksista. Julien oli usein istunut
kokonaisia tunteja ikkunan ääressä ja tuijottanut suoraan vanhaan
rakennukseen saadakseen jotakin selkoa tästä satumaisen rikkaasta
perheestä. Mutta hän ei saanut koskaan nähdä mitään muuta kuin harmaan
kiviedustan ja tummat kastanjapuut. Vanha, sammaleinen ovi ei koskaan
auennut, eikä koskaan nähty ihmisolentoa kulkevan sen leveitä
ulkoportaita. Marsannen perhe oli kokonaan lakannut käyttämästä tätä
käytävää ja käytti sen sijaan ristikkoporttia rue Sainte Annen
puolella. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pieni takaportti, josta
päästiin kapealle kadulle puutarhamuurin taakse, mutta tätä porttia ei
Julien voinut ikkunastansa nähdä.

Hänelle oli Hotel Marsanne autio ja kuollut, aivan kuin satujen
palatsit, joiden asujamet olivat näkymättömät. Kaikki elämä mitä hän
täällä näki oli siinä, että palvelijat vetivät ja laskivat ikkunaverhot
aamulla ja illalla. Muutoin tuntui koko talo yhtä synkältä ja
alakuloiselta kuin haudan ympäristö hiljaisella kirkkomaalla. Ja tämä
juhlallinen, salaperäinen hiljaisuus, joka lepäsi yli kaiken, liikutti
lopullisesti nuorta miestä yhä enemmän ja enemmän.

Monena iltana ennen levolle menemistään sammutti hän kynttilänsä ja

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page