Kivihiilenkaivajat

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

KIVIHIILENKAIVAJAT

Kirj.

Émile Zola

Suom. Maria Palm

Alkuperäinen teos: Germinal.

Astoria, Oregon,
Lännen Työväen Kustannus-Yhtiön kirjapainossa,
1915.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Eräänä tähdettömänä pikimustana yönä kulki autiolla, avaralla jängällä
suurta valtamaantietä yksinäinen mies Marchiennesta Montsou’hun. Pimeys
oli niin musta, ettei hän edes nähnyt edessään maata, ainoastaan
maaliskuun jäätävä viima kertoi ympäristön avaruudesta, — se oli oikea
merimyrskytuuli, joka puhalsi suurten rämeitten ja autioitten
erämaitten kylmää. Ei ainoatakaan puuta kuvastunut taivaan taustalle,
tie kulki kuin viivottimella vedettynä kymmenen kilometrin matkan.

Mies oli lähtenyt Marchiennesta kello kahden aikaan astuen pitkin
askelin ja vavisten kylmästä kuluneessa ohuessa mekossaan ja
mancherterihousuissaan. Kainalon alla kantoi hän pienen nyytin, joka
oli käärittynä ruutukkaiseen nenäliinaan ja näytti tuottavan hänelle
paljon vaivaa. Hän vaihtoi sitä kainalosta toiseen, voidakseen pistää
molemmat kätensä yht’aikaa housuntaskuihin; vinhasta länsituulesta
rohtuivat ja kohmettuivat hänen kätensä.

Se oli työttömäksi ja kodittomaksi joutunut työmies. Hänen tyhjissä
aivoissaan nalkutti vain yksi ainoa toivomus, että tuuli lauhtuisi
iltapuoleen.

Siten oli hän astunut tunnin ajan, kun hän äkkiä parin kilometrin
päässä Montsou’sta huomasi vasemmalta kolmen nuotiotulen vilkuttavan
punasta tulta. Aluksi oli hän arkana ja epäilevänä kahden vaiheilla,
mutta lopuksi ei hän voinut vastustaa kiusallista tarvettaan lämmittää
hetkisen kohmettuneita käsiään.

Tie nousi mäkeen. Hän astui vielä pari sataa askelta. Tulet vilkkuivat
yhäti käsittämättömän korkealla, kuin kolme savuavaa kuuta. Mutta
samassa toinen näky alhaalla maassa kiinnitti hänen huomionsa. Suoraan
hänen edessään musteni jokin raskas, suuri, moniosainen rakennus, jonka
yllä kohosi tehdaspiippu; likaisista ikkunoista välkkyi joskus valoa,
viisi, kuusi lyhtyä riippui ulkona mustuneissa patsaissa ja tästä
haavemaisesta möhkäleestä, keskeltä savua ja pimeyttä pöllyttelihe
näkymättömiä höyryjä, ikäänkuin syviä huokauksia.

Kulkuri tunsi kivihiilikaivoksen. Häntä valtasi tavallinen häpeän
tunne: mitä varten mennä sinne? ei hänelle kumminkaan anneta työtä.

Hän kääntyi pois rakennuksilta ja päätti vihdoin lähestyä sitä paikkaa,
missä rautakoreissa paloi kivihiili valaisten ja lämmittäen
työtätekeviä. Maan kaivajat tekivät työtä myötään, sillä vieläkin
olivat täydessä hommassa kulettaen tarpeetonta multaa pois. Nyt hän
kuuli selvään, miten hiilirattaat pyörivät raiteita myöten ja erotti
liikkuvia varjoja, jotka kaatoivat niitä kumoon joka tulen ääreen.

— Terve, — sanoi hän lähestyen yhtä hiillospannua.

Siinä seisoi selin häneen vanha ukko sinipunervassa kudotussa nutussa
ja kaniininnahkalakissa. Suuri punanen hevonen seisoi liikkumatta,
aivankuin kivettyneenä odottaen, kunnes kaikki sen tuomat kuudet
rattaat tyhjennettäisiin.

Hinterä, punatukkainen nuorukainen ei pitänyt kiirettä, laiskasti
painaen kädellään vipusinta.

— Terve, — vastasi ukko.

Syntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja heti
sanoi nimensä.

— Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisi
työtä?

Liekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, noin
kahdenkymmenen yhden vanha nuorukainen, vaikkakin hinterä, mutta
lujarakenteinen.

Rauhoittuneena kulettaja pudisti päätään.

— Työtäkö koneenkäyttäjälle….? E-hei… Jo eilen kävi kaksi. Ei
täällä ole työtä.

Tuulenpuuska keskeytti hänet. Sitten kysyi Etienne osottaen mäen
juurella oleviin synkkiin rakennuksiin.

“Tuo on varmaankin kaivos?”

Ukko ei voinut vastata kovalta yskänkohtaukselta, joka oli tukahuttaa
hänet. Vihdoin sylkäsi hän ja hänen sylkensä jäi mustana täplänä
punertavalla valolla valaisemaan maahan.

— Kyllä, Voreux’n kaivos. Ja tuolla, aivan lähellä ovat työväen
asunnot.

Ja hän osotti kädellään pimeydessä häämöttävää kylää; sen katot oli
Etienne jo ennen huomannut. Mutta kuudet rattaat olivat tyhjennetyt ja
hevonen lähti itsestään odottamatta ruoskaa, se veti niitä vaivoin
vastoin tuulta, joka pärrätti sen karvoja. Ukko astui jälestä
taivuttamatta luuvalon särkemiä sääriään.

Nyt näkyi Voreux’n kaivos selvemmin. Lämmitellessään tulen ääressä
katseli Etienne sitä kaikkine sen rakennuksineen: tervakattoisen
lajitteluvajan, kaivostornin, avaran nostokonehallin, sekä pienen
neliskulmaisen tornin pumppukoneineen. Kaivoslaitos, jonka hän siinä
näki syvennyksen pohjassa mataline tiilirakennuksineen, joista
savupiippu kohosi uhkaavana, sarvenmuotoisena, tuntui hänestä ahnaalta,
ilkeännäköiseltä pedolta, joka hymyili siinä nielläkseen ihmisiä.
Tarkastellessaan sitä ajatteli hän itseään ja kuluneen viikon
kulkuri-elämäänsä, jolloin hän turhaan etsi työtä. Hän muisti
rautapajan, missä hän oli antanut päällysmiehelleen korvalle, muisti
miten hänet oli sieltä karkoitettu, kuten aina muualtakin, Lille’stä,
joka paikasta. Lauantaina oli hän tullut Martienne’en, mutta ei
sieltäkään löytynyt työtä. Hän vietti sunnuntaipäivän piiloutuneena
lautakartanolla, mistä vahti oli juuri ajanut hänet kello kaksi yöllä.
Eikä penniäkään eikä leivänkannikkaa taskussa, mitä tehdä keskellä
maantietä, mistä etsiä suojaa vinhaa tuulta vastaan! Niin, tietysti,
tuo oli kaivosrakennus. Nyt hän ymmärsi nuo lakkaamattomat syvät
huokaukset, se oli pumppu.

Työmies, jonka toimena oli kaataa rattaat kumoon, ei kertaakaan
katsahtanut Etienneen. Tämä otti jo nyyttinsä, joka oli pudonnut
maahan, kun kajahti taas kulettajan yskä. Hän astui hitaasti esiin
pimeästä hevosineen, joka taas veti kuusia täysiä rattaita.

— Onko Montsou’ssa tehtaita? kysyi nuori mies.

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page