Ihmispeto: Siveysromaani

Produced by Juha Kiuru

IHMISPETO

Siveysromaani

Kirj.

EMILE ZOLA

Suomentanut Wikki Ilmoni

Alkuperäinen nimi: La Bête Humaine

Porissa,
Otto Andersin
1906.

Otto Andersin’in kirjapainossa.

I.

Roubaud astui huoneeseen ja laski pöydälle leipäkakun, piirakkaan ja
pullon valkoista viiniä. Mutta Victoire eukko lienee aamulla, ennen
kun läksi vartiopaikalleen, pannut liian paljon hiiliä kamiiniin,
sillä täällä oli tukahduttavan kuuma, minkä vuoksi hän avasi akkunan,
nojausi akkunanpuitteeseen ja kurkisti ulos.

Se oli Amsterdaminkadun varrella, viimeinen talo oikealla, johon
Länsiradan yhtiö oli majoittanut osan henkilökunnastaan. Akkuna,
jonka ääressä hän seisoi, oli kulma-akkuna kolmannessa kerroksessa,
ja kun se oli ratapihalle päin, mikä muodosti suuren koverruksen
Quartier de l’Europeen, oli siitä lavea näköala yli näköpiirin, joka
tänä iltapäivänä kosteine ja haaleine, auringonsäteiden lävistämine
harmaine helmikuuntaivaineen näytti vielä tavallista suuremmalta.

Hänen edessään häämöitti hämäränä ja epäselvänä Rue de Romen
varrella oleva huonerivi. Vasemmalla avautuivat rautatiehallit
jättiläismäisine pylväineen ja savun mustaamine ruutuineen.

Roubaud seurasi hetkisen mielenkiinnolla elämää ja liikettä tuolla
alhaalla olevalla ratapihalla ja vertasi sitä ratapihaansa Havressa,
jossa hän oli ollut alipäällikkönä. Joka kerta, kun hän täten
joutui viettämään päivän Pariisissa ja meni majailemaan Victoire
eukon luo, vaati virkansa hänet jälleen työhön. Hän oli juuri
lähtemäisillään akkunan luota, kun ääni huusi häntä, minkä vuoksi
hän astui balkongille. Neljännen kerroksen akkunassa hän äkkäsi
nuoren, kolmannellakymmenennellä ikävuodellaan olevan miehen, Henri
Danvergnen, joka oli ylikonduktööri ja asui siellä isänsä, joka oli
yliapulaisena kaukoliikenteessä, ja molempien sisartensa, Clairen ja
Sophien kanssa. Nämä, jotka olivat kaksi ihastuttavaa valkoverikkiä,
ijältään kahdeksantoista ja kaksikymmentä vuotta, ja jotka aina
olivat iloiset ja hyvällä tuulella, hoitivat taloutta isälle ja
veljelle, jotka ansaitsivat yhteensä kuusituhatta frangia vuodessa.

— Kas, herra Roubaud, oletteko te Pariisissa? Vai niin minä
ymmärrän, se on tuon aliprefektiä koskevan asian takia!

Roubaud selitti, että hänen oli täytynyt matkustaa Havreen samana
aamuna pikajunalla kuusi ja neljäkymmentä. Hänet oli kutsuttu
liikennepäällikön määräyksellä ja oli hän saanut kelpo läksytyksen.
Oli onni, ett’ei häntä oltu pantu viralta.

— Entäs missä on rouva? kysyi Henri.

Hänkin oli matkustanut mukana, tehdäkseen muutamia ostoksia, ja mies
odotti häntä tässä huoneessa. Nyt eivät he enään voineet kuulla
toistensa puhetta, sillä molemmat sisarukset sisähuoneessa olivat
alkaneet takoa piaanoa ja nauroivat vielä äänekkäämmin, saadakseen
vieläkin enemmän eloa lintuihin, jotka lauloivat häkissä. Tätä piti
nuori mies hauskana, minkä vuoksi hän lausui hyvästi ja vetäysi
jälleen asuntoonsa. Hetkistä myöhemmin Roubaudkin läksi balkongilta.

Kun Roubaud näki kukkuvasta kellosta, että se oli kaksikymmentä
minuuttia yli kolmen, teki hän epätoivoisen eleen. Minkä lemmon
vuoksi viipyi Séverine niin kauvan? Jos hän oli jossakin myymälässä,
niin eikö hän siis milloinkaan voinut tulla sieltä pois?

Kello löi puoli neljä. Roubaud käveli edestakaisin, kuunnellen
pienintäkin melua rappusista. Kulkiessaan näin toimetonna ja odottaen
pysähtyi hän peilin eteen ja katseli itseänsä siitä. Hän ei ollut
vanhentunut ja hän oli lähempänä neljääkymmentä, ilman että hänen
tulipunaiset, kiharat hiuksensa olivat alkaneet vaaleta. Hänen
täysipartansa oli edelleen yhtä tuuhea ja vaalea.

Hän oli keskikokoinen, mutta tavattoman väkevä; pää oli litteähkö,
otsa oli matala ja niska jykevä; ja noita pyöreitä, vereviä kasvoja
valaisi kaksi vilkasta silmää, joiden pörheät kulmakarvat olivat
kasvaneet yhteen.

Hänen vaimonsa oli häntä viisitoista vuotta nuorempi, mutta hänen
ahkerat silmäyksensä peiliin rauhoittivat häntä ja saivat hänet
sangen tyytyväiseksi itseensä.

Syntyneenä Plassansissa Etelä-Ranskassa, missä isä oli ajurina,
oli hänestä vihdoin tullut asemamestari Barentinin asemalle, ja
siellä oli hän tehnyt tuttavuutta rakkaan vaimonsa kanssa, — jonka
kanssa hän nyt oli ollut naimisissa kolme vuotta —, kun tämä tuli
Doinvillestä ja matkusti junassa presidentti Grandmorinin tyttären,
Berthe neidin, seurassa.

Séverine Aubry oli erään Grandmorinin palveluksessa kuolleen
puutarhurin nuorin tytär. Mutta presidentti, joka oli hänen kumminsa
ja holhoojansa, oli hemmotellut häntä aika tavalla, antanut hänen
olla tyttärensä seurana ja he olivat molemmat käyneet samassa
kasvatuslaitoksessa Rouenissa. Hän oli luonnostaan niin hieno, että
Roubaud kauvan aikaa oli tyytynyt etäältä ihailemaan ja ikävöimään
häntä intohimolla, jota hiukkasen sivistystä saanut työmies tuntee
hienoa ja hänen luullakseen kallisarvoista koristetta kohtaan.
Se oli ainoa romaani hänen elämässänsä. Hän olisi voinut naida
hänet siinäkin tapauksessa, ett’ei hänellä olisi ollut soutakaan,
pelkästään ihastuksesta omistaa hänet, ja kun hän vihdoinkin siksi
rohkaistui, että uskalsi kosia, voitti todellisuus hänen unelmansa.
Hän ei ainoastaan saanut Séverinen mukana kymmenentuhatta frangia
myötäjäisiä, vaan olipa presidentti, joka nyttemmin oli ottanut
eronsa, mutta pysyi Länsiradan yhtiön johtokunnan jäsenenä, vielä
lisäksi ottanut hänet suojelukseensa, ja jo häidensä jälkeisenä
päivänä oli hänet ylennetty alipäälliköksi Havren asemalla.

Nyt oli Roubaudin kärsivällisyys tykkänään lopussa. He olivat
sopineet kohdataksensa toisensa kello kolmelta. Missä saattoi hän
olla? Ei hän voisi uskotella häntä, että kokonainen päivä kuluisi
kenkäparin ja kuuden paidan ostamiseen. Kulkiessaan uudelleen peilin
ohi, huomasi hän, että hän rypisteli kulmiansa, ja että syvä ryppy
näkyi hänen otsallaan. Havressa ei hän koskaan epäillyt häntä. Mutta
Pariisissa hän kuvitteli mielessään kaikkia mahdollisia vaaroja,
vehkeitä ja hairahduksia. Veri nousi hänen päähänsä. Hänestä tuli
jälleen voimastaan tietämätön eläin ja hän olisi voinut kuristaa
hänet sokean raivon vimmassa.

Ovi aukeni ja Séverine tuli näkyviin iloisena ja reippaana.

— Tässä olen… Luulit kai minun kadonneen?

Säteillen kahdenkymmenen viiden vuoden nuoruudesta näytti hän
pitkältä, hoikalta ja hyvin notkealta. Ensi silmäyksellä ei hän ollut
kaunis, sillä hänellä oli pitkulaiset kasvot ja voimakaspiirteinen
suu, mutta hampaat olivat ihastuttavat. Mutta kun katseli häntä
lähemmin, mieltyi hänen omituisiin, suuriin sinisilmiinsä tuon
runsaan, mustan tukan alla.

Kun hänen miehensä vastaamatta edelleen tarkasteli häntä, silmissä
tuo neuvoton ilme, jonka hän niin hyvin tunsi, lisäsi hän:

— Oi, kuinka olen juossut… Voitko ajatella, oli aivan mahdoton
löytää raitiotievaunua. En tahtonut kustantaa itselleni vaunuja ja
juoksin sen vuoksi! Katso, kuinka minun on kuuma.

— Oh, minua et uskotakaan, vastasi hän kiivaasti, tulevasi
suorapäätä Bon Marchésta.

Hän heittäytyi heti kuin sievä lapsi hänen kaulaansa ja asetti pienen
soman, pyylevän kätensä hänen suulleen.

— Vaiti, ilkimys, vaiti…! Tiedäthän, että pidän sinusta.

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page