Ilmasota: Tulevaisuuden kuvaus

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ILMASOTA

Kirj.

H. G. Wells

Suom. Toivo Wallenius

Helsingissä,
Emil Vainio,
1910.

SISÄLLYS:

    I. Edistys ja Smallwaysin perhe.

   II. Bert Smallways joutuu pulaan

  III. Ilmapallossa.

   IV. Saksalainen ilmalaivasto.

    V. Taistelu Atlannin pohjoisosassa.

   VI. New York taistelutantereena.

  VII. “Vaterlandin” haaksirikko.

 VIII. Maailmansota.

   IX. Vuohisaarella.

    X. Maailma sodan aikana.

   XI. Sivistyksen vararikko.

       Loppulause.

ENSIMÄINEN LUKU.

Edistys ja Smallwaysin perhe.

1.

“Aina sitä vaan mennään eteenpäin”, sanoi Tom Smallways. “Eipä
luulisi moista menoa kauankaan kestävän.”

Tämän huomautuksen hän teki aikoja ennen, kuin ilmasota alkoi.
Hän istui aidalla puutarhansa päässä ja tarkasteli Bun Hillin
suurta kaasulaitosta katsein, joista ei kuvastunut kiitosta
eikä moitettakaan. Kaasusäiliöiden yläpuolelle ilmestyi kolme
oudonnäköistä esinettä, ohuita, kieppuvia rakkoja, jotka lyödä
mäiskyttivät ja keikkuivat, paisuen yhä isommiksi ja pyöreämmiksi.
Siellä täytettiin ilmapalloja Etelä-Englannin aeroklubin
lauantairetkeä varten.

“Ne nousevat joka lauantai”, sanoi hänen naapurinsa, maidonkuljettaja
Stringer. “Muistan kuin eilisen päivän, kuinka koko Lontoo lähti
liikkeelle ilmapalloa katsomaan, ja nyt ne jo lentelevät pikku
paikoissakin jok’ikinen viikko. Kaasuyhtiöt sillä ovat pelastaneet
nahkansa.”

“Viime lauantaina minä sain pottumaahani kolme tynnyrillistä
hiekkaa”, virkkoi Tom Smallways. “Kolme tynnyrillistä! Heittivät
pois liikapainojaan. Taimista toiset taittuivat, toiset peittyivät
hiekkaan.”

“Kerrotaan niillä olevan mukana herrasnaisiakin!”

“Herrasnaisiksi kai niitä on sanottava”, myönsi Tom Smallways.
“Vaikka ei sellainen minun mielestäni sovi herrasnaiselle — lennellä
tuolla tavoin ilmassa ja heitellä hiekkaa ihmisten niskaan. Minä
ainakaan en ole tottunut pitämään semmoista hienon naisen työnä.”

Stringer nyökäytti hyväksyen päätään, ja molemmat katselivat vielä
jonkun aikaa noita paisuvia möhkäleitä; mutta välinpitämättömyys oli
vaihtunut paheksumiseksi.

Tom Smallways oli ammatiltaan vihanneskauppias ja harjoitti sen
ohella mielityötään, puutarhanhoitoa. Jessica, hänen pikku vaimonsa,
piti huolta puodista, ja taivas oli luonut hänet rauhallisessa
maailmassa elämään. Onnettomuudeksi se ei ollut luonut hänelle
rauhallista maailmaa. Hän eli itsepintaisesti ja herkeämättä
muuttuvassa maailmassa, vieläpä sellaisessa osassa, missä vaihtelut
tuntuivat armottoman selvästi. Yksinpä maakin, jota hän viljeli, oli
muutoksien alainen; puutarha vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan, ja
sen reunassa oli suunnaton ilmoitustaulu, jonka mukaan se soveltui
erinomaisesti talonpaikaksi. Milloin hyvänsä hän voi saada käskyn
luopua puutarhastaan, tuon kaupunkilaistuneen tienoon viimeisestä
maaseutupalasesta. Hän koetti parhaansa mukaan lohduttautua
kuvittelemalla, että asiain täytyi pian kääntyä toiselle tolalle.

“Eipä luulisi moista menoa kauankaan kestävän”, hän sanoi.

Smallwaysin isä-ukko saattoi muistaa ajan, jolloin Bun Hill oli
soma kentiläinen kylä. Hän oli ollut Sir Peter Bonen ajurina
viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, jolloin hän rupesi
hiukan ryypiskelemään ja ajamaan asema-omnibussia, jatkaen tätä
työtä kahdeksankolmatta vuotta. Silloin hän vetäytyi lepoon. Tuo
kurttuinen ikäloppu ajuri istuskeli lieden ääressä täynnä muistoja
ja valmiina latelemaan niitä jokaiselle varomattomalle vieraalle.
Hän saattoi kertoa Sir Peter Bonen hävinneestä maatilasta, joka
oli jo ammoin palstoitettu rakennusaloiksi, ja kuinka tuo ylimys
hallitsi maaseutua, kun se vielä oli maaseutua; voi tarinoida
kilpa-ammunnasta ja metsästysretkistä ja vaunuista, urheilukentästä,
jonka sijalla nyt oli kaasulaitos, ja Kristallipalatsin syntymisestä.
Kristallipalatsi oli lähes peninkulman päässä Bun Hillistä. Sen suuri
julkipuoli kimmelteli aamuisin ja kuvastui iltapäivällä kirkkain
sinisin ääriviivoin taivasta vastaan, ja illoin se tarjosi keko Bun
Hillin väestölle ilmaiseksi ilotulituksia. Ja sitten oli tullut
rautatie ja sitten huviloita toinen toisensa jälkeen, kaasutehdas
ja vesijohtolaitos ja laumoittain rumia työläisasuntoja, sitten
viemäreitä, imien veden Saukkojoesta ja jättäen sen surkeannäköiseksi
ojaksi, ja sitten toinen rautatieasema, Eteläinen Bun Hill,
ja enemmän taloja ja yhä enemmän puoteja, enemmän kilpailua,
peililasiakkunoilla varustettuja myymälöitä, täysihoitokoulu,
kunnallisveroja, omnibusseja, raitiotievaunuja, jotka kulkivat suoraa
päätä Lontooseen asti, polkupyöriä, moottorivaunuja ja yhä enemmän
moottorivaunuja ja kansankirjasto.

“Eipä moista menoa luulisi kauankaan kestävän”, sanoi Tom Smallways,

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | Next → | Last | Single Page