Taavetti Anttilan kohtalo / y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO

Y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Kirjoittanut

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

JUHANI AHO

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLTÖ:

 Taavetti Anttilan kohtalo

 Elias Möykän Ameriikan matka

 Översti Beckridge ja hänen gorillansa

 Kun Eerikki Käykkä särki pankin

 Pastori Lahti

 Antti Ulukka

Taavetti Anttilan kohtalo.

Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo
melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä
koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen
rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään
louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä
etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä
lasketaan kymmenissä penikulmissa.

Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on
voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä
valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma
herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat
pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä
rajalaisista.

Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen,
neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, — se mikä
heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen
eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin
tarkkaan, ett’eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa
pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain
määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja
vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä
köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja
satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin
muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja
lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä
teräslanka-aidoilla, niin ett’ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi
vapaasti tienäkään käyttää.

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin
viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta
vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin.
Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on
siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen
ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä
kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia
mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton
kestävyys.

Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä
takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa — ja ne ensi
vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria
penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta
sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin
ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä
kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta
elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen
yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä
kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla
lakeuksilla.

Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin
ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain
neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien
mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä
kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän
harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään
sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi
pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista
harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton
huomata minkäänlaista kauneutta.

Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja
ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko
muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua
äärimmäisen näköpiirin perille saakka.

Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu
talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa
ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On
mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita,
pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia,
jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein
vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen.
Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin
vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten
vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan
mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi
pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan,
pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa;
usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun
hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa
löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä
kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat
auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on
tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa
aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa
vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on
hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan
olisi osannut toivoa “vanhassa maassa” — jota hän ajattelee
sanoessaan “kotona”.

Melkoisesti toisellaisia, vaikk’ei ollenkaan pienempiä ovat ne
vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa,
asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai
Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa
Minnesotassa.

Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin — ja “muinoin” ei tarvitse
merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa — raivaamattomimpiin
ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä
elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta
kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan
sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta
asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo
aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden
heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä
Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen
heidän talonsa — kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin
oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina
herrastelleet.

Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana
pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja
rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on
jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.

Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan
rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat.
Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan
sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä
ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan
ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja
kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi,
hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot
vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.

Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat
jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään
metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan
pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse
estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos
uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.

Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin
tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja
silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat
eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset
uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren
rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa
sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien,
järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien,
ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä
jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he
keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän
matkaa pohjoisemmaksi.

Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on
vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan.
Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden
välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta
ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon
kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä
yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla
metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa
kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi
valoa ja lämpöä.

Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole
juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja
työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei
metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla.
Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa
pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä
tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan
työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet
kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta,
ystävistä ja ihmisten seurasta — sanalla sanoen kaikesta, joka
jossain määrin lieventää elämän vaivoja.

Aavikolla.

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page