Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa / Kertomus Tuomas piispan ajoilta

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HATANPÄÄN HEIKKI JA HÄNEN MORSIAMENSA

Kertomus Tuomas piispan ajoilta

Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON

Porvoo,
Werner Söderström,
1898.

Suuren kansalaisemme

J. W. SNELLMANIN

muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä

Tekijä.

Lukijoille.

Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että
allekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle
ja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy
siihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden
ja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen
jalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut
tuollainen “erityinen” syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen
muistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä eräästä
illasta J. V. Snellmanin luona
.

* * * * *

Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen
kaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan
samanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta
vaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi
tuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee
taaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo
menneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa
kaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut
kuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia “merkkipäiviä”,
jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett’eivät ajan
lumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.

Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä
Toukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit
kahdenkesken J. V. Snellman’in kanssa hänen kodissansa Helsingissä.
Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä “Lalli” oli
näytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun
luoksensa.

Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja
valtiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot,
joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta
ja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta
mitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon — tunnustakaamme se —
melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan
tuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja
jonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin
sen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä
silmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan
raivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli
kulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa
kansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen
kanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.

Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet
mieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle
ylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan
kaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä.
Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan
sen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin
monasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää
selkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten
puolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen
ei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin
sellaista yrittänyt häntä kohtaan.

Alusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä
olisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla
kutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme
siihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun
huoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan,
ja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään,
puhuen melkein näin: “Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen
kutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee
keskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne ‘Lallista’.
Minua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu
kristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on
otettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä
nyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli
kuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään
muuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin
näytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk’en enää kymmenenteen vuoteen
ole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla
mielelläni lähde kodistani. — Katsokaa — asian laita on siten, että
tuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli minun oman
nuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin
sitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin
tällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa
käsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa
ja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden
joukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut
näytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin
siinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen
kuin ‘Lallissa’, nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa
Ruotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa.”

Tämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa
kirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus
nuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin
rakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.

En ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja
kuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana
heltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin
pian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla
sanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa
ja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt
niihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet
hänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän
kuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista
ja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka
vieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin
lämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja
isänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta
puuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin
tarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen
luotaan.

“Kymmenen vuotta elämästäni antaisin sellaisesta illasta Snellman’in
luona!” — huudahti innostuneena eräs ystäväni hänet ja ne toiset
tavattuani, jotka uteliaisuudella odottivat tuloani Snellmanin luota,
saadaksensa tietoja käynnistäni siellä. Kylläpä hän oli oikeassa:
pitkät vuosikaudet eivät ole kalliit kyllä vastaamaan sellaista
iltaa.

Paljon olin saanut kuulla, paljon sellaistakin, jota ehk’ei kutkaan
muut suuren vainajan suusta, sillä hän oli täydellisesti avannut
sydämensä minulle. Mitä kuulin, kaikki ne ovat muistissani tallella.
— Mutta ei ollutkaan tällä kertaa aikomukseni puhua muusta kuin
tuosta hänen nuoruutensa draamasta. Taistelu kristittyjen ja
pakanallisten Hämäläisten välillä oli ollut vainajan ajatusten
esineenä hänen nuoruudessaan. Tämän saman taistelun olen kokenut
pukea romaanin verhoon, ja vaikk’ei aika ole sama eikä tapausten
juonet ollenkaan hänen miettimänsä draaman kaltaiset, pidän kuitenkin
rakkaana oikeutenani ja pyhänä velvollisuutenani omistaa tämän
kirjasen hänen muistollensa, varmasti vakuutettuna siitä, ett’ei hän
sitä panisi pahaksensa, jos hän vielä olisi elossa.

Helsingin kaupungissa 14 p. Lokakuuta v. 1884.

E. F. J.

Ensimmäinen luku.

Suuremmoisesti ihana on Tammerkoski, tuo kuuluisa ura, jonka kautta
Näsijärven vedet purkautuvat Pyhäjärveen. Kaunista on katsella
valkoisiin vaippoihinsa puettujen Vellamon neitojen hurjaa tanssia
sen tuoksuvassa kuohussa. Ihanat ovat lähiseudutkin: Näsijärven ja
Pyhäjärven suloiset rannikot.

Lähellä Tammerkoskea, länteenpäin siitä, on Pyynikki-niminen harjanne,
josta näköala on niin kaunis, että moista ani harvoin saapi nähdä.

On kevät. Ollaan toukokuussa, ihan toukokuun keskivaiheella, sillä
tämä kertomus alkaa 15 päivänä sanottua kuuta vuonna 1245 j.Kr.s,
siis likimmiten 650 vuotta sitten. Mainittuna vuonna tuli kevät
erittäin varhain; jo huhtikuussa läksi Pohjan paha poika Hämeestä
pois, kiiruhtaen kotiinsa Lapin leivättömille tuntureille. Siitä
syystä nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat kauniisti, sentähden
Pyynikin päivänpuolisilla rintehillä tuomet jo kukkivat, sekä
sinivuokot ja monenkarvaiset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille sekä sille tasangolle,
jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.
Kaukaisiltakin seuduilta oli kansaa tänne saapunut: Pälkäneeltä,
Längelmäeltä, Orivedeltä ja Ruovedeltä asti. Asukkaat lähitienoilta
olivat miehissä koossa. Täällä nähtiin ihmisiä kaikista ikäluokista,
sekä mies- että naispuolisia.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat
kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen, pyhien puitten
eli n.k. karsikkojen ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen
tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli
toista vähän ulompana. Näillä kivillä ukot istuivat. Aivan kuusten
juurella oli suuri litteä paasi: tämä oli vanha teurastus- taikka,
uudenaikaisempaa sanaa käyttääksemme, uhripaasi.

Lähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso
koossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja
nauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä
ja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit
eivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.

Vakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä.
Siellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita,
laulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta
Väinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta
Lemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he
myös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon
itkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi
heitä hartaasti kuunnellen.

Muutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät
naisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti
erityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen
nuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta
tehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla
ja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla
runsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa
puukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen
kirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla
myöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.

Saatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page