Raha: Romaani

Produced by Tapio Riikonen

RAHA

Romaani

Kirj.

ÉMILE ZOLA

Suomennos.

Turku 1916.

Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta i.l.

I.

Pörssin kello oli juuri lyönyt yksitoista, kun Saccard astui
Champeaux’n ravintolan valkeaan ja kullalla koristettuun saliin, jonka
molemmat korkeat akkunat antavat torille. Hänen katseensa kiintyi heti
pihan pöytien ääressä istuviin, vilkkaaseen keskusteluun vaipuneisiin
vieraisiin, ja hän näytti hiukan hämmästyvän, kun ei nähnytkään
etsimiänsä kasvoja.

Tarjoilija juoksi hänen ohitseen lautaskasaa kantaen.

“Sanokaa minulle, eikö herra Huret ole tullut?”

“Ei, ei ole vielä.”

Saccard päätti istuutua ikkunasyvennykseen, jossa sijaitseva pöytä oli
juuri vapautunut. Hän luuli tulleensa liian myöhään ja pöytäliinaa
vaihdettaessa katseli hän kadulle, ohikulkijoita. Tänä hetkenä, jolloin
kaikki ihmiset söivät aamiaista, oli katu melkein tyhjä. Toukokuun
iloinen aurinko heitteli luotisuoria säteitään, ja jylhä pörssirakennus
kylpi sen valossa. Leveitten portaitten ylimmällä astuimella oli vielä
suuri joukko tuoleja epäjärjestyksessä.

Saccard käännähti ja tunsi vekselinvälittäjä Mazaud’n viereisessä
pöydässä. Hän ojensi kätensä.

“Ei, mutta katsoppas, tekö se olette? Hyvää päivää!”

“Hyvää päivää”, vastasi Mazaud puristaen ajatuksissaan hänen kättään.

Mazaud oli pieni, kaunis, tumma, hyvin vilkas mies, joka nyt oli
kolmenkymmenenkahden vuoden ijässä ja oli perinyt ammattinsa muutamalta
enoltaan. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen hänen edessään
istuvaan paksuun herraan, jolla oli punaiset, sileäksi ajellut kasvot.
Tämä oli kuulu Amadieu, joka nyttemmin oli koko pörssin kunnioituksen
esineenä Selsiskaivosten huomiotaherättävän keikauksen perästä. Kun
osakkeet olivat alenneet 15 frangiin ja jokaista ostajaa pidettiin
hulluna, oli hän uskaltanut koko omaisuutensa liikkeeseen, aivan
kohtalon huomaan, ilman laskelmia ja arvioimisia, tyhmästä
yksipäisyydestä, jolla kumminkin oli onni mukanaan. Nyt, kun oli
löydetty todella rikkaita suonia ja osakkeet olivat kohonneet 1,000
frangiin, oli hän ansainnut 15 miljoonaa, ja hänen keinottelunsa, jonka
alussa luultiin johtavan hullujen huoneeseen, oli nyt tehnyt hänestä
suuren finanssineron. Häntä tervehdittiin kunnioittaen ja erityisesti
kysyttiin hänen neuvoaan. Hän ei muuten enää ottanut osaa
pörssiliikkeeseen, hän näytti loistavan yksinäisyydellään ja nerollaan.
Mazaud luultavasti koetti saada hänestä liiketuttavaa.

Saccard, joka ei ollut kyennyt edes houkuttelemaan hymyä Amadieu’n
huulille, tervehti nyt vastapäätä olevaan pöytään, missä istui kolme
tuttua pörssikeinottelijaa: Pillerault, Moser ja Salmon.

“Hyvää päivää! Mitä kuuluu?”

“Kiitos, eipä erinomaista — päivää!”

Täälläkin otettiin hänet vastaan kylmästi, melkein
vihamielisesti. Pillerault, pitkä, laiha ja luiseva, käyränenäinen ja
don-Quixote-kasvoinen mies, oli tavallisesti sangen tuttavallinen, hän
suosi päistikkajärjestelmää ja selitti, että hän aina kärsi suuria
häviöitä, jos vain antautui ajattelemaan. Hän oli sangvininen luonne,
joka aina uskoi onneen ja voittoon, kun taas Moser, pieni keltaihoinen,
pahasti keuhkotautinen herra, aina valitteli ja pelkäsi yhtämittaa
yllätyksiä. Salmon, sangen kaunis, noin viisikymmenvuotias mies, jolla
oli oivallinen, hiilimusta täysiparta, ei koskaan sanonut mitään, hän
vain vastaili hymyten. Ei tiedetty, millä puolella hän keinotteli, eikä
edes, keinotteliko hän lainkaan. Moseriin vaikutti tämä niin
voimakkaasti, että hän usein joutui siihen määrin suunniltaan hänen
vaikenemisensa johdosta, että kiireesti muutti määräyksensä pörssissä.

Saccard katseli yhä ympärilleen salissa. Häntä tervehti muuan nuori
rotevakasvuinen mies, joka istui kolmannessa pöydässä. Hän oli kaunis
Sabatani, Välimeren rantalainen, jolla oli pitkänlaiset, tummat kasvot
ja loistavat mustat silmät, mutta ilkeä, sangen vähän luottamusta
herättävä piirre suun ympärillä, mikä pilasi hänen ulkonäköään. Tämän
suosijan kohtelias tervehdys pahensi vielä Saccard’in huonoa tuulta;
hän oli jonkun ulkolaisen pörssin hylkytavara, yksi niitä salaperäisiä
olioita, joitten perään kaikki naiset ovat hulluina; hän oli äkkiä
ilmestynyt täkäläiseen liikemaailmaan viime vuoden syksyllä, oli jo
ollut mukana erään pankin kuperkeikassa ja vähitellen hankkinut
itselleen luottamusta sekä etuoikeutettujen että etuoikeudettomien
välittäjien keskuudessa sievän käytöksensä ja väsymättömän
kohteliaisuutensa vuoksi niitäkin kohtaan, joitten maine ei ollut
erinomainen.

Tarjoilija seisoi Saccard’in edessä.

“Mitä saa luvan olla?”

“Jaa, tosiaankin —. Mitä hyvänsä, vaikka kyljys —”

Sitten huusi hän tarjoilijan takaisin.

“Oletteko varma siitä, ettei herra Huret ole ollut jo täällä ja mennyt
matkoihinsa?”

“Olen, aivan varma.”

Tähän oli siis vienyt hänet viimeinen kuperkeikka, joka lokakuussa oli
pakottanut hänet vielä kerran luovuttamaan pesänsä, myymään talonsa
Monseaux’in puiston varrella ja vuokraamaan itselleen asunnon.
Ainoastaan Sabatanin kaltaiset tervehtivät häntä; hänen tullessaan
tähän ravintolaan, jossa hän oli ollut kaikkivaltias, eivät enää kaikki
kääntyneet hänen puoleensa, eivät kaikki kädet ojentuneet häntä kohti.
Hän ymmärsi pitää hyvää ilmettä, hän ei tuntenut mitään katkeruutta
tämän viimeisen musertavan tonttijutun jälkeen, josta hän vaivoin oli
pelastanut vaatteet ruumiinsa verhoksi. Mutta koko hänen sielunsa
hehkui uuden yrityksen halua, ja se seikka, että Huret ei tullut —
vaikka hän oli luvannut olla siellä klo yksitoista ja selostaa sen
tehtävän kulkua, jonka hän oli antanut tämän toimitettavaksi veljensä
Rougon’in, kaikkivaltiaan ministerin, luona — harmitti häntä
erityisesti. Huret, suuren miehen orja, jonka voi saada mihin hyvänsä,
oli vain välikätenä. Mutta Rougon, jolle kaikki oli mahdollista, oliko
hän jättävä hänet pulaan? Ei hän ollut koskaan osottanut olevansa
rakastava veli. Eihän ollut niinkään ihmeellistä, että hän oli
suuttunut keikauksen perästä, oli julkisesti rikkonut välit
välttääkseen itse häväistystä; mutta nyt, puolen vuoden kuluttua eikö
hän nyt voisi auttaa salaa? Ja olisiko hänellä nyt sydäntä kieltäytyä
ojentamasta auttavaa kättä, jota Saccard lähetti kolmannen miehen
pyytämään häneltä, koska hän ei itse uskaltanut mennä veljensä luokse
peläten joutuvansa hänen valtavan vihanpurkauksensa uhriksi?

“Mitä viiniä herra haluaa?” kysyi tarjoilija.

“Tavallista bordeaux’anne.”

Saccard, joka istui ajatuksissaan, ilman ruokahalua antaen kyljyksen

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page