Totuus

Produced by Tapio Riikonen

TOTUUS

Kirj.

Émile Zola

Reijo Warénin suomennos alkukielestä [“Vérité”].

Eero Erkko, Helsinki, 1902.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

I.

Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja
Jonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut
Mailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan
vaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona,
joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois,
piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi
ainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden
kilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.

Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten
palkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli
kello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut
kirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja
lyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta
mennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa
sijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei
ollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.

Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle
pöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja
punakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen
palveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti
kaikesta.

— No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.

Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva

Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.

— Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan
huvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.

Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.

— Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he
kiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.

Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin
pitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen
uurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt
“Suojelusenkeli” nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin
tuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin
erään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin
viisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan
korkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitä
oli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva
Berthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen
luokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa.
Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies
raha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää
tulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja
tyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat
eläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta
elämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin
kaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi
rakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän oli
pitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset,
silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi
nähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.

Eräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa,
silloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli
välittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka
viimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen
mies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä
vaimoltaan; alkoipa hän vielä lopulta seurata vaimoaan messuunkin,
mukaantuen tämän pyyntöihin. Salvan, jolla oli vielä vapaammat
mielipiteet ja joka ei uskonut muuta kuin mikä voitiin todistaa, oli
parhaassa tarkoituksessa tuonut Markuksen tähän ankarasti uskonnolliseen
perheeseen, ajattelematta mahdollisia ristiriitaisuuksia. Molemmat
nuoret rakastavat toisiaan tulisesti; asiat järjestyisivät kyllä
jollakin tavalla. Ja niinä kolmena vuonna, jotka he olivat olleet
naimisissa, oli Geneviève, entinen Beaumontin luostarikoulun oppilas,
vähitellen laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuutensa siihen määrin,
ettei hän enää edes rukoillut, niin oli rakkaus mieheensä hänet
vallannut. Rouva Duparque oli siitä hyvin pahoillaan, vaikkakin nuori
rouva, ollessaan lomaa viettämässä Mailleboisissa häntä miellyttääkseen
säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Ankara isoäiti, joka oli
vastustanut tätä avioliittoa, vihasi salaa Markusta, jota hän syytti
siitä että oli menettänyt tyttärentyttärensä sydämen.

— Neljännestä vailla seitsemän, sanoi hän itsekseen kuullessaan
läheisen kirkonkellon lyövän kolme neljännestä. Emmehän tule koskaan
valmiiksi.

Ja hän meni ikkunan luo ja katsoi Kapusiinitorille. Pieni talo, jossa he
asuivat, oli tämän torin ja Kirkkokadun kulmassa. Se oli
kaksikerroksinen talo: alakerroksessa keskikäytävän oikealla ja
vasemmalla puolella oli ruokahuone ja sali, perällä taas keittiö ja
pesuhuone homehtuneelle ja synkälle pihalle päin; toisessa kerroksessa
oikealla kaksi huonetta rouva Duparquelle, vasemmalla kaksi huonetta
rouva Berthereaulle; ja vihdoin ullakolla vastapäätä Pélagien kamaria
vielä kaksi pientä huonetta, jotka olivat sisustettu Genevièvelle hänen
ollessaan nuori tyttö, ja joihin hän taas riemuiten asettui tullessaan
miehineen Mailleboisiin. Mutta siellä vallitsi haudantapainen kosteus,
synkkä hämärä ja syvä hiljaisuus. Kirkkokatu, joka alkoi Saint-Martin
kirkon päästä, oli niin kapea, ettei sitä voitu ajaa, se oli hämärä
keskellä päivääkin, rakennukset olivat rappeutuneen näköisiä ja
katukivitys sammaloitunut, likavesistä haiseva. Pohjoispuolella oli
aivan puuton Kapusiinitori ja sitä pimitti korkea vanha
luostarirakennus, jonka kapusiinimunkit ja kristillisten koulujen veljet
olivat ottaneet haltuunsa. Edelliset toimittivat jumalanpalvelusta
suuressa kauniissa kappelissa, jälkimmäiset olivat sijoittaneet hyvin
suositun koulun luostarin sivurakennuksiin.

Hetkisen rouva Duparque katseli tuota autiota toria, jossa kirkollinen
rauha vallitsi, jossa liikkui ainoastaan aaveentapaisia munkkeja ja jota
vain veljien oppilaat elähyttivät säännöllisten väliaikojen kuluttua.
Hitaasti kaikuivat kirkonkellon lyönnit syvässä hiljaisuudessa ja hän
kääntyi kärsimättömänä ympäri, mutta samassa ovi aukeni ja Geneviève
astui sisään.

— Vihdoinkin! sanoi isoäiti. Syökäämme nopeaan, kerran on jo soitettu.

Geneviève, joka oli vaalea, kookas ja hieno, ja jolla oli ihailtava
tukka ja iloiset, isää muistuttavat kasvot, nauroi lapsellisesti niin
että valkeat hampaat näkyivät, vaikka hän oli jo kahdenkymmenenkahden
vuotias. Mutta kun rouva Duparque huomasi hänen olevan yksin, huudahti
hän:

— Mitä, eikö Markus olekaan valmis?

— Hän tulee jälestä, isoäiti, hän tuo Louisen alas.

Ja ensin ääneti syleiltyänsä äitiänsä, hän lausui ilonsa siitä, että
naituna taas sai olla nuoruutensa rauhallisessa kodissa. Tuolla
Kapusiinitorilla hän tunsi jokaisen katukiven, hän tervehti vanhana
ystävänä pienintäkin ruohomätästä! Ja ikäänkuin ollakseen kohtelias ja
voittaakseen aikaa hän jäi ihastuneena seisomaan ikkunan ääreen, ja
huomasi torilla kaksi tuttua mustaa varjoa.

— Kas! isä Philibin ja veli Fulgentius, mihinkähän he näin varhain
menevät?

Kaksi munkkia kulki hitaasti poikki torin, joka ikäänkuin pimeni heidän
mustista kauhtanoistaan matalan ja myrskyisen taivaan alla.
Talonpoikaissukuinen isä Philibin, jolla oli neliskulmaiset hartiat,
paksut, pyöreät ja punakat kasvot, suuret silmät, suuri suu ja jykevät
leukapielet, oli neljänkymmenen vuotias ja oli Valmarie-nimisen,
jesuiittain omistaman suuremmoisen maatilan koulun ylitarkastaja. Veli
Fulgentius joka oli samanikäinen, mutta pieni, musta ja laiha mies,
johti kolmen muun veljen kanssa pitämäänsä kristillistä koulua.
Kerrottiin hänen olevan hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten
lääkärin ja heikkohermoisen, kiihottuneen ja kunnianhimoisen
palvelustytön avioton poika. Hän näkyi puhuvan kovalla äänellä tehden
suuria liikkeitä.

— Tänään iltapäivällä, selitti rouva Duparque, jaetaan koulussa
palkinnot. Ja isä Philibin, joka suuresti rakastaa kunnon veljiämme, on
varmaankin suostunut johtamaan palkinnonjakoa. Hän tulee nyt luultavasti
Valmariesta, ja minä otaksun, että hän on menossa veli Fulgentiuksen
kanssa järjestämään joitakin yksityisseikkoja.

Mutta hän tuli keskeytetyksi, Markus saapui vihdoin, sylissä tuskin
kaksivuotias tyttärensä Louise, joka pienet kädet kiedottuina hänen
kaulaansa, leikki ja nauroi ylen onnellisena.

— Hopsis! Hopsis! huusi Markus astuessaan sisään. Me tulemme junalla,
hei! sen pikemmin ei voi joutua!

Markus Froment oli lyhempi kuin hänen kolme veljeänsä, Matheus, Luukas

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page