Unelma: Romaani

Produced by Tapio Riikonen

UNELMA

Romaani

Kirj.

ÉMILE ZOLA

Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola

WSOY, Porvoo, 1914.

I.

Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen
Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin
joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin
kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja
sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla,
jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan
julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten
pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi
goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään
kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein
puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi
kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä
näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias
tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja
värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan.
Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja
paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt
tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän
oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen
äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava
vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän
lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka
saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään
vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden
kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen,
kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa
jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon
neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa,
jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka
hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra
lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei
ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka
liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti
kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen
luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja
ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen
pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin
kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa
ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä
tänäkin päivänä, — ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa
nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen,
missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja
niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin,
uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi
sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat
Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa.
Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli
ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys
pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat,
Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän
kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella
vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat
päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten,
siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja
kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta
haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään
ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut
lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen
takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan
valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa,
sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua.
Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan
valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat
korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät
selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle,
aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät
viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja
lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään
ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin
lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka
oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä
esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa
värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena
ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut
erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella
ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan
tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias,
kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos
ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä
huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva
hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi
värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen
silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli
orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja
kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat
kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä
kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli
kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista
vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden
tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja
täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä
nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset
seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva
porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä
vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia.
Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea
mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni
ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten
lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu
kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon
julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla,
uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti
huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla
kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu
kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain
suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle
avautuneen huippukaarisen oven tilalla.

Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä,
kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle
naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli
maalattuna sanat: Hubert, messupukujen tekijä, kun hänen huomionsa
herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli
alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan
mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä
tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden
vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre
kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä,
suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän
kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina.
Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan
hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.

Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä
talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen
tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen
korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä
messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli
rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin
intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä
vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan
naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän
romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan
kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella
makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin
että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen
vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei
heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti
toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä
pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen
patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä
levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä
Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu,
olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin
puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka
kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella
olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää,
luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät
ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja
itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa,
eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa
kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi
lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka
oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

— Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä
olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin
sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden
pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä
polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet
kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin
leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen
hänen luokseen.

— Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa
kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

— Nosta hänet ylös ja kanna!

Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä
lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat
yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä
pudonnut linnunpoikanen.

Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen
kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa
muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan
edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli
säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden
paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli
talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai
kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja
saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu
uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat
kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului
kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella
reunalla, pysyäkseen kuumana.

— Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen
leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. —
Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten
tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina
pisaroina. Suurten miehenkenkien rei’istä näkyivät hänen pienet
sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten
jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin.
Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä
ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa
ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun
huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen,
kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa
vasten.

— Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa… Mistä sinä
tulet? Mikä sinun nimesi on?

Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen
päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän
tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä,
kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi
kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos,
kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka
valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän
huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset
ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi
tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä
liikahtanut enää.

— Oletko sinä Beaumontista?… Kuka sinun isäsi on?

Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi
niin ettei hän voinut vastata.

— Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle

Pages: 1 | 2 | 3 | Single Page