Naisten aarreaitta

Produced by Tapio Riikonen

NAISTEN AARREAITTA

Kirj.

Émile Zola

Suomentanut [“Au Bonheur des Dames”] G. C. [Gertrud Colliander]

Ensimmäisen kerran ilmestynyt

Otavan kustantama 1912.

I.

Denise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden
veljensä kanssa saapunut Cherbourg’in junassa kolmannen luokan kovalla
penkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä,
ja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja
vaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia
tarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa
kysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui.
Mutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä
hämmästyksen valtaamana.

— Voi! hän sanoi, — katsopa, Jean!

He jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin
puettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut
surupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä,
asultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella
viisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan.
Hänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea
poika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.

— Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.

Heidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun
kulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat
leimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa.
Saint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä
liikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden
pikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä,
jotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista
viimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja
Neuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen
laskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei
vielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului
kuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.

— Peijakas! sanoi Jean. — Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei
tuollaista Valognes’issa ollut.

Denise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen
liikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä
tavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään
oli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena
unohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi,
joka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä
muhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta,
povi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä Naisten
Aarreaitta
. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä
jonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi
kulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi
oikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti
jatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen
näyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden
elämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista.
Ylhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään
kaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.

— Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen
nuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut
kokemuksensa Valognes’issa. — Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. —
Saa ihmiset juoksemaan!

Mutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden
edessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen
vyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja
joiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain
villakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja;
välikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä,
öljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden
vieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja,
hienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen
vatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja -näätää. Ja sitten,
maassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä
kudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja,
villakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto
raidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa.
Denise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta,
yhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja
kahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous
muistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut
luulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.

Setä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä,
katseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään
aukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua
kulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla.
Ensin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa:
ylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon
asetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden
kaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä
oli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli
vaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä
kauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin
bysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien
vaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna
varsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia
ja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia,
heiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia,
toiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista
ruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta
saavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan;
alimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi
poimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien
käsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli
vienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia.
Mahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia,
joita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d’or -nimiset
silkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli
aiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.

— Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise
huokasi paris-bonheuria ihmetellen.

Jeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:

— Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?

Saatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat
samaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle
Denise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen
ikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes’issa hän oli toiminut juuri
valmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä
nähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena
pitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite
punertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat
kiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset,
brysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat
kinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita,
jotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä
naisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet:
keskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa;
sen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki,
toisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten
nukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja
valkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen
kaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta
aina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset
mannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat
vyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli
iso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen
flanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja
kertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun
komeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli
valkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.

— Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää
tunteitaan.

Hänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen
ylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis
kuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden,
iho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä
kosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan,
näytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat
pitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut,
tukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta
vastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti
näyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä
ja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän
ryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä
tyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.

Jonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat
leveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan
kauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut
vastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden
ilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt
siinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.

— Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.

— Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. — Täällä kai hän asuu.

He kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven
yläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun
nimikilven: Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu,
Hauchecornen seuraaja
. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä
seinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli,
näytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV:n tyylisten isojen
rakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne
olivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä
olevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä
alastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä
vastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa
sijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä
olevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat
mieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin,
mutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa,
pölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin
ladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään
kellariholviin.

— Tuossahan se on, Jean sanoi.

— No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. — Pépé, tulehan nyt!

He lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli
kuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt
heiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut
veljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän
tekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo
melkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan
ilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut
kertaakaan käynyt Valognes’issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan
nuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli
vähitellen kohonnut omistajan vävyksi.

— Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page