Ansa / Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen keisarikunnan aikana

Produced by Tapio Riikonen

ANSA

Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä

Toisen Keisarikunnan aikana

Kirj.

ÉMILE ZOLA

Suom. [»L’Assommoir»] Paavo Warén

Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.

Helsingissä,
Päivälehden kirjapainossa,
1903.

Esipuhe.

Rougon-Macquart’in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania.
Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan
sitä järkähtämättömän ankarasti. ‘Ansa’ on tullut aikanaan, minä olen
sen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä
hiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on
päämäärä, jota kohden minä käyn.

Kun ‘Ansa’ ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun
hyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken
maailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä
tarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen
kohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa
ympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa
perhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon
asteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema.
Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.

‘Ansa’ on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on
täytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on
hämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen
kirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun
kaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni.
Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden
harrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen
odottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat.
Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli
suorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta
huomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.

Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on
totuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei
valehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä,
että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät
ole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja
kurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta
pitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden
yhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset
tuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos
tiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle,
jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä,
tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja
taiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa
kunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän
voi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan
minä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun
tuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.

Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.

Emile Zola.

I.

Gervaise oli odottanut Lantier’ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli
vilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä
heittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot
kyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän
lähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä,
lähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin
ennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana
pitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä
hänen menevän »Grand Balcon’in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä
häikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin
tulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli
nähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa
ravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä
heilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier’n
käsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien
kirkasvaloisten lyhtyjen alitse.

Kun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä
jäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun.
Lantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise
jäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon
alle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja
hitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä
huonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko
puuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli
halennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli
piirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli
seposen selällään Gervaisen ja Lantier’n kapsäkki, jossa ei ollut muuta
kuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla.
Seinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian
syömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden
kauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan
välillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia
panttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä
asuinkerroksessa bulevardin puolella.

Lapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude,
kahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen
hitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili
toinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät,
sai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen
kuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain
jaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat
pudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti
uudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.

Talo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista
vasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu
rappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista
lahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi
kahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller»
isoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut
pois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen
pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart’in
bulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä
teurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon
tuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi
vasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi
melkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen,
jota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin
toisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän
joskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin.
Hän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka
olivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier’n
ruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä
harmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän
huomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin
aamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa
Poissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona
katsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka
molempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren
ja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten
jalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä
sellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton
oli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät
työhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun
Gervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier’n, hän kurottautui
vielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä
kovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.

Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.

— Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?

— Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.

Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä
kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä
oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän
pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.

— Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella…
Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä
aamuna.

Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun
hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten
hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat
punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:

— Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai
mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon
puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue’tä, joka
kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on
viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte
lurjusta.

— Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te
luulette… Kyllä minä tiedän, missä Lantier on… Meillä on, Jumala
paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.

Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen,
että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois
tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä
ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi
hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä.
Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.

Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä
aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit
heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan,
joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko
oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja
likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi
sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen
nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa,
kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan
Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa
kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri
avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat
sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden
Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään
näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet
tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne
seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla
siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.

Gervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa,
jossa hän luuli nähneensä Lantier’n kun eräs lihava eukko, paljain
päin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.

— Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page