Idästä: Kertomuksia

Produced by Tapio Riikonen

IDÄSTÄ

Kertomuksia

Kirjoitti

JAC. AHRENBERG

Suomensi Aatto S.

Werner Söderström, Porvoo, 1890.

SISÄLLYS:

 Juoksija Jalon historia

 Yksinään

 Tukinuitto

 Ilman äidinkieltä

 Joko — tahi

 Sairaan luona

 Hylkeenpyytäjät

 Leirielämä

 Poika-ajoilta:

    I. Sudenajo

   II. Miten muinoin matkustettiin.

JUOKSIJA JALON HISTORIA.

Vaikka jo oli ilta tulossa elokuun lopulla, lähetteli aurinko vielä
kuumia vinosäteitään Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivat
tyytyväisinä ja iloissaan auringon paisteessa isännän ympärillä, joka
istui tuvassa ikkunan luona ja näytti värähtämättä katselevan kahta
palsamia, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikin
halkinaisessa posliinikupissaan ikkunan laudalla. Kristian oli siinä
istunut jo kauan, katsellen palsamien lehtien ja kukkien välitse ulos
pitkin kujosia, ikään kuin odotellen jotakuta. Hän oli kaiketi jo
ehtinyt ohi keski-ijän, mutta näytti paljon vanhemmalta. Silmät olivat
syvällä päässä ja kasvot hyvin ryppyiset. Hänen vaimonsa kutoessaan
kalisteli saksia, kaiteita ja sukkulaa, mutta ei hänkään näyttänyt
olevan kokonaan kiintynyt työhönsä, sillä milloin hyvänsä Kristian
hiljaa liikahti, katsahti hänkin levottomasti työstään oveen päin;
hänkin näytti odottavan jotakuta.

Äkkiäpä astuikin lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudisti
vahvasti kättä isännän ja emännän kanssa, jotka eivät näyttäneet
iloitsevan vieraan tulosta eikä sitä oudoksuvankaan. Lautamies kävi
istumaan, pöydän päähän, oli hyvän aikaa vaiti, sytytti piippunsa ja
arveli viimein, että olipa aika kuuma näin kello viiden ajaksi
iltapäivällä, johon vastustamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, että
lämmin kyllä teki hyvää kauralle. Viimein sulivat keskustelun juonet:
puheltiin päivän asioista, kurssin alenemisesta, viljan hinnoista
kotona ja Venäjällä, kalastuksesta ja keräjistä. Nyt oli lautamies
johtunut siihen, johon tahtoikin päästä. Hän nousi verkkaan ylös,
astui uunin luo, kopisti poron piipustaan ja sanoi ikään kuin ohi
mennen:

— Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

— Keräjiin! minäkö? Kuka minua sinne kutsuu?

— Jegor Timofeitsh Ivanov, naapurinne.

— Hm, no, mitähän sillä nyt taas lienee? Siitäköhän se selkäsaunasta,
jonka sai minulta toissa keväänä?

— Ei toki, selkäsauna on saatu ja pidetty lahja; nyt se on tästä

Jalon historiasta, oriista, hänen juoksijastaan.

— No, mitä se minuun koskee?

— Niin, en minä tiedä, mutta tulkaahan nyt vain huomenna, niin saatte
tietää.

Ja lautamies, syläistyään pari kertaa oikein pontevasti ja hengähtäen
helpommin, nousi ylös, sanoi jäähyväset ja läksi.

Kristian raapi tuuheata tukkaansa ja astui verkalleen ulos.
Levottomasti käveli hän tiluksillaan, huokaeli raskaasti nyt, kuin oli
yksinään, ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska vielä tuntui kuumalta tuvassa, istahti hän rappusille nauttimaan
illan viileyttä. Yö oli kostea ja lämmin; tähdet pilkuttivat unisesti
ilman lävitse, joka ohuen harson tavalla verhosi taivaan kantta.
Täys’kuu nousi tuolta suon päältä hiljaisessa komeudessaan; se katseli
keltaisena ja isona harvan hongikon lävitse, joka kuihtuvana ja
kituvaisena kasvoi mättäissä raudansekaisessa vedessä. Viimeinen
tynnyrilintu sirisi metsässä ja kehrääjä lenteli ikään kuin
juovuksissaan, milloin oikealle milloin vasemmalle, ylös ja alas,
katosi silloin tällöin näkyvistä yön pimeään, painautui matalaksi
teille ja poluille, istui matalana puiden oksilla ja kehrätä hyristi.
Ihmiset kammoavat kehrääjää, ja se kammo ehkä myöskin vaikutti, että
Kristianista näytti kaikki niin surulliselta ja masentavalta. Luonto
näytti hänestä sellaiselta, kuin hänen mielialansa antoi hänen sitä
huomata. Tuota Jalon historiaa hänen oli ihan mahdoton saada pois
mielestään. Jaloon liittyivät kaikki muistot hänen elämänsä viimeksi
kuluneilta ajoilta. Kaikki, mitä hän oli uneksinut ja ikävöinyt,
kaikki, mikä oli tuskastuttanut ja pelottanut häntä ja painautunut
hänen muistiinsa, kaikki se oli koskenut Jaloa. Miten hyvästi hän
muisti, milloin Jegor Timofeitsh Ivanov avasi kauppapuodin Tervolan
kylään. Kaikkea, kuin ennen oli täytynyt noutaa kaupungista, voitiin
nyt saada Jegor Timofeitshiltä. Tämä Jegor, miten hän oli ollut
imarteleva ja nöyrä, miten hän oli tunkeutunut jokaisen suosioon!

Se oli silloin, kuin Jalo oli noin kolmannella vuodellaan. Jegor oli

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page