Keltaruusu: Kertomus Unkarin tasangolta

E-text prepared by Tapio Riikonen

KELTARUUSU

Kertomus Unkarin tasangolta

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomennos [“Sárga rózsa”] Niilo E. Wainio

Otava, Helsinki, 1911.

MAURI JÓKAI

Mauri Jókai eli Jókai Mór (s. 1825, k. 1904) on Petöfin rinnalla
Unkarin suosituin kirjailija ja samalla etevin ja tuotteliain. Hänen
kynästään on lähtenyt kaksikymmentäviisi laajempaa romaania, seitsemän
näytelmää ja enemmän kuin kolmesataa novellia. Hämmästyttävän
kirjailijatoimintansa ohella hän, ollen mainio puhuja, on
valtiopäivämiehenä ottanut huomattavalla tavalla osaa valtiolliseenkin
elämään.

Jókain teosten suuri ansio on, että ne ovat todella unkarilaisia.
Useimpien romaaniensa ja novelliensa aiheet hän on ottanut Unkarin
yhteiskunnallisesta elämästä tai historiasta, ja jo senkin tähden niitä
tulevaisuudessakin aina luetaan Unkarissa. Muita ansioita ovat hänen
verrattoman rikas mielikuvituksensa, jossa suhteessa häntä ei voita
kukaan unkarilainen kirjailija, sekä hänen kertomatapansa
taiteellisuus. Niin keveästi, niin monin kääntein, sukkeluuksin, sillä
huumorilla ja lumoavalla tunnelmallisuudella kuin hän ei kukaan muu
osaa kertoa. Tässä kohden maailmankirjallisuudessakin harva kertoja
pystyy kilpailemaan hänen kanssaan.

Hänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin
kirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen
myöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on
hyvin eteviä, kuten esim. “Keltaruusu” (Sárga rózsa, 1893) ja “Yrjö
Munkki” (Fráter György, 1893), hänen ehkä paras historiallinen
romaaninsa.

Jókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen
teoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi
ilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. “Unkarilainen
nábob”, “Zoltán Kárpáthy”, “Uusi tilanhaltija”), puolan, tshekin,
venäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin,
rumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka
tuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.

I.

Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut
rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu
perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä
joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.

Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin
Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos
näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies
tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä
polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho.
Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua
tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista
majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja
näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin
heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan
kuin jalustimet eivät petä.

Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta
myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa
paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin,
joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha’alla
kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä
höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä
ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.

Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.

Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista
satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan.
Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä
tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti
haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan
minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle
korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin
mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun
reunalta.

Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten
pysyykin.

“Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi!
Sen viini huonompaakin olla voisi.
Kultaa kannu kaunokainen,
siksi viivyin, ihanainen
enkelini, luonas myöhään.”

Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.

Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän
pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.

Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään
sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia
kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin
löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen
asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:

    ”Puutarhass’ omenapuu kukoistaapi,

    sen taajat kukat aivan varjostaapi

    kauniin pikku neilikkaisen.

    Mistä löydän armahaisen?

    Häntä vainen, häntä vainen etsin.”

Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin
kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi
kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään
hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki
ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!

Sitten hän taasen astuu satulaan.

Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa
hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen
kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka
auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein
silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: “Älä pistä, älä pistä
sinne keltaruusuasi.” — Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän
ole arkaileva eikä taikauskoinen.

Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan — ruusua etsiessään; — ehkäpä
kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan
paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka
rupeaa isäntä kiroilemaan.

Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun
reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.

Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page