Idän kuningatar: Historiallinen kertomus

Produced by Tapio Riikonen

IDÄN KUNINGATAR

Historiallinen kertomus

Kirj.

MAURUS JÓKAI

Käännös.

Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1891.

Siihen aikaan, jolloin roomalaisen vallan rajat koskettelivat Persiaa,
ja suuri maailmakaupunki nimitteli maailman kaukaisimpia maita
naapurikseen — juuri siihen aikaan oli Rooma syvimmässä
alentumistilassaan.

Suuren valtakunnan hallitsiat hallitsivat esi-isäinsä valloittamaa
maailma-puoliskoa; mutta heitä ei enää elähyttänyt näiden esi-isien
henki. He olivat lyhyt-ikäisiä jumalia, jotka kaipasivat voimia ja
älyä; he olivat kääpiöitä, jotka olivat saaneet perinnökseen
jättiläisten aseet.

Mutta sankarien henki ei ollut laskeunut hautaan heidän kanssaan, ja
sillä aikaa kuin Roomassa obeliskeja pystytettiin heidän haudoilleen,
ilmausi tämä henki, vapauden, kunnian ja isänmaan rakkauden henkenä
kaukana idässä Palmyran taivaan alla.

Samaan aikaan, jona Roomassa keisarit, semmoiset kuin Kommodus ja
Karakalla, kohottivat rikoksen valtaistuimelle ja raivasivat häpeälle
tien yleiseen kunniaan; samaan aikaan, jona kavaluus taistelun asemesta
antoi voittoja, ja kulta miekan sijassa osti rauhan; samaan aikaan,
jona Heliogabalus ikuistutti nimensä kehruuvokin ja värttinän,
Gallienus taasen kyökkikauhan avulla — samaan aikaan heräsi idässä
henkipatto hyve ja kunnianhimo uudelleen eloon ja miesten raiskaama
sankarihenki otti asuntonsa erään naisen rinnassa, kohottaakseen häntä
kaikkien hänen kansalaistensa jaloimmaksi.

Niiden maiden joukkoon, jotka idässä olivat Rooman suojeluksen
alaisina, kuului myöskin Armenia — maakunta, jonka asema oli
vaarallinen likisyytensä tähden Persiaan, missä kuningas Sapor uneksi
Kyroon vallan uudistamisesta. Kahdeksantoista maaherraa oli hän jo
Aasiassa laskenut valtikkansa alle ja huudattanut kuninkaiksi,
voidaksensa sanoa itsensä “kuninkaitten kuninkaaksi.” Yhdeksästoista
oli Kosros, Armenian hallitsia. Sapor kaasi salamurhalla sankarin,
jonka haarniskaa vastaan hän turhaan oli tylsyttänyt miekkansa, ja sai
siten hänen maansa haltuunsa.

Sillä aikaa eli suojelusherra Rooma entiseen tapaansa täydessä
touhussa, voiden tuskin enää kohottaa päätään, sitä vähemmin pitää
silmällä kauempana olevia jäseniään. Se heräsi vasta silloin, kun se
oli käden kadottanut.

Kostaaksensa Armenian kukistamisen kokosi keisari Valerianus
legionejansa ja meni Eufrat-virran yli, mutta pian näki hän kuningas
Saporin ratsurijoukkoja edessänsä ja kohta myös takanaan. Turha oli
itse epätoivonkin urhoollisuus. Kaikkialta päin ympäröitynä luovutti
roomalainen sotajoukko aseensa ja antoi keisarinsa raakalaisten
hallitsialle. Mielipaha, jonka tämä häpeä Valerianuksessa herätti, sai
aikaan hänen kuolemansa. Ylimielinen voittaja antoi täyttää kuolleen
keisarin ruumiin, ja vuosisatoja seisoi se auringon temppelissä
kauhistuttavana voitonmerkkinä, keisarillinen viitta olkapäillään ja
orjan kahleet kaulan ympärillä — katkera, raaka iva maailman
mahtavimmasta ja ylpeimmästä.

Kolme valtakuntaa oli jo tämä elävä rutto, tämä kuoleman enkeli ihmisen
muodossa hävittänyt, ja pelvolla odottivat jo lähellä olevat maat
vuoroansa, kun eräänä päivänä sanansaattaja saapui Palmyrasta ja astui
kuningas Saporin eteen, muassansa kirje, jonka kunnioitusta osoittava,
mutta samalla miehuullinen sisällys herätti hirmuvaltiaan vihaa.

Kirjeen oli kirjoittanut Odenatus, Palmyran kansalainen, joka
hyvitelläkseen valloittajaa lähetti hänelle kaksisataa aarteilla
lastattua kameelia — lahjan semmoisen, jonkakaltaista ei muu kuin
ruhtinas voi vertaiselleen tarjota. Suopeilla sanoilla pyysi Odenatus
ystävyyttä ja rauhaa, kumminkin salaamatta ettei hän pelännyt sotaa.

“Kuka hän on, tuo Odenatus?” kysyi voittamaton valloittaja
ylimielisesti. “Kuka hän on, joka uskaltaa kirjoittaa tuollaista
hallitsialleen? Heittäkää hänen lahjansa Eufratiin! Pitääkö hän itsensä
ruhtinaana, koska uskaltaa lähettää minulle lahjoja, hän, kurja orja,
jonka velvollisuus olisi tomussa ryömien lähestyä minua. Sanokaa
hänelle että jos hän tahtoo voittaa minun suosiotani, niin tulee hänen
saapua valta-istuimeni eteen polvillaan ja selän taakse kahlituin
käsin. Jos hän uskaltaa viipyä, niin on tuomio kohtaava häntä ja
kaupunkia, jossa hän on syntynyt, ynnä aluetta, joka kaupunkiin
kuuluu!”

* * * * *

Ylös, ylös, laajojen tasankojen vapaat asukkaat, te paimenet, jotka
laidunnatte laumojanne keidasten lähteitten reunoilla, te jalot
metsästäjät, jotka saavutatte nopeasti pakenevaa antilopia ja
tempaatte leijonan hänen luolastaan, te, jotka teltoissa asutte ja
kaukaisimmista ajoista olette oppineet aseita käyttämään! Ylös, sinä
paimentolaislauma, joka et koskaan ole veroa maksanut etkä ikinä
valloittajan kasvoja nähnyt, te uljaat nuorukaiset, jotka väsymättä
istutte kolme päivää, kolme yötä kesyttömien hevosienne selässä, te,
jotka uitte kuohuvien koskien yli ja saavutatte tomupilven, minkä
erämaan vihuri ajaa edessään taivahan rannalla! Tuima vihollinen
lähenee teitä ja teidän rauhallisia puistoja. Kokoontukaa, näyttäkää
viholliselle, että teidän alueellanne on jokainen tomujyvä vapaa, että
se kohoaa sitä vastaan, joka sitä uskaltaa jalallaan tallata; näyttäkää
että joka mies on sankari, joka kaisla-ruoko vasama, joka louhikko
linna, mikä vastarintaa tekee!

Taikasauvan koskettamana virkoavat arapialaiset tasangot; itäisillä
hieta-aroilla vilisee äkkiä upeita sotilasjoukkoja, mitkä kaikki
kiiruhtavat Palmyraan päin, ja kun ne, jotka vuorelta tulevat, yhtyvät
erämaasta saapuvien kanssa, puristavat he uhittelevassa ilossa
toistensa käsiä. Tosin ovat heidän aseensa ainoastaan yksinkertaisia
sotanuijia, nuolia ja heittokeihäitä; mutta kun katselee vahvoja
käsivarsia, jotka näitä aseita heiluttavat, tulee vakuutetuksi siitä,
että nämä aseet riittävät.

Joukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka
läsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa
kanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat
päivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.

Kaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.

Toinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on
rauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään
hänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole
hänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään
hänen teoistansa eikä viitan koristeista.

Toinen päällikkö on — nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat,
jonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta.
Tuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä,
leveä miekka riippuu hänen sivullaan.

Kummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht’aikaa
kaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen
lumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla
miespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan
takaisin.

“Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja
minkätähden?” kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden
selitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.

“Nimeni on Odenatus”, vastasi mies; “olen Palmyran kansalainen ja olen
kohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja
omaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä,
jumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?”

“Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian
kuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni
valtakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun
valtikkani.”

Mies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian
levätin lievettä.

“Ole tervehditty, kuningatar!”

“Jätä sikseen arvonimeni ja sano minua — puolisoksesi.”

“Mitä sanot!?”

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page