Talvi-iltain tarinoita 5 / Sumutarinoita.

Produced by Tapio Riikonen

TALVI-ILTAIN TARINOITA 5

Sumutarinoita.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa

Ilmestynyt ensimmäisen kerran

Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.

SISÄLLYS:

Johdanto.

  1. Augustan vaapukat.

  2. Ikuinen ylioppilas.

  3. Drifva neiti.

  4. Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.

  5. Toholampi.

  6. Vedenkorkeusmerkki.

  7. Nuorallatanssija.

  8. Briitta Skrifvars.

  9. Tyhjät sydämet.

 10. Vuodenajat.

JOHDANTO.

Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut
uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran
vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin
tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset
ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa
pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista
tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka
syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa
matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja
lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa
toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin
kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat
tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu
kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu
Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa
kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva
seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo
mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon
ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat
saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta
tuntemattomia kareja kohti.

Kauniina toukokuun aamuna vuonna — samantekevää milloin, ei siitä
pitkää aikaa ole — irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä
Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan
kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen
tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja
hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee,
koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä
pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja
voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten
laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta
tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut
peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa
suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta
pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista
Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää
puoliympyrää.

Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno
pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät
vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi
yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä
matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa
puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella,
ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka
miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa
yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle.
Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä
rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi,
ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme.
Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea
tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien
matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme
romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.

— Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos
Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan
kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.

— Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene
enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.

— Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand,
iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston
asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja
tuntee lähimmän apajavetensä. — Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja
teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.

— Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla

Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand…

— Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.

— Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa

Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset’n johdolla…

— Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo
raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa
maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.

Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 |... 5 ... | Single Page