Aatelisrosvo Dubrovskij

Produced by Tapio Riikonen

AATELISROSVO DUBROVSKIJ

Kirj.

A. Pushkin

Venäjän kielestä suomensi Sassi.

Porissa,
Satakunnan kirjapainossa,
1895.

Ensimmäinen luku.

Muutamia vuosia sitten eli eräällä maatilallaan vanha, venäläinen
bajari Kirila Petrovitsch Troekurov. Hänen rikkautensa, ylhäinen
sukuperänsä ja sukulaisuussuhteensa saattoivat hänet suureen arvoon
siinä kuvernementissa, jossa hänen tiluksensa oli. Koska hänellä oli
kaikkea, mitä tarvitsi, niin tottui hän noudattamaan kaikkia tulisen
luonteensa oikkuja ja päähänpistojaan. Naapurit olivat iloissaan, kun
voivat täyttää hänen pienimmätkin mielitekonsa; kuvernementin
virkamiehet vapisivat kuullessaan hänen nimensä. Kirila Petrovitsch
piti kaikkia hänelle osoitettuja kohteliaisuuksia ikäänkuin itselleen
kuuluvina veroina. Hänen talonsa oli aina täynnä vieraita, jotka olivat
valmiina huvittamaan häntä hänen komeissa juhlissaan ja ottamaan osaa
hänen melskeisiin, joskus rajuihinkin huvituksiinsa. Kukaan ei
rohjennut olla noudattamatta hänen kutsumustaan eikä tulematta
kunniatervehdyksille määrättyinä päivinä Pokrovskojen kylään. Kirila
Petrovitsch oli hyvin vieraanvarainen ja katsomatta hänen erinomaisiin
ruumiinvoimiinsa kärsi hän kuitenkin pari kertaa viikossa
ylellisyytensä seurauksia, mutta oli sittenkin joka ilta ilolassaan.
Harva hänen alustalaisensa tytär voi välttää joutumastaan tuon
viidenkymmenen vuotiaan ukon himokkaisuuden uhriksi. Sitäpaitsi asui
eräässä sivurakennuksessa kuusitoista tyttöä, jotka kuluttivat aikaansa
käsitöillä. Tämän sivurakennuksen ikkunat olivat varustetut pienellä
ristikolla, ovet olivat aina lukossa ja avaimet olivat itse Kirila
Petrovitschin hallussa. Määrättyinä tunteina pääsivät nuo nuoret
tyttöset kävelemään puutarhaan, mutta olivat silloinkin kahden vanhan
akan tarkastuksen alaiset. Väliin Kirila Petrovitsch naitti
jonkun niistä, mutta otti heti uusia sijaan. — Talonpoikain ja
palvelijainsa kanssa menetteli hän tuimasti ja omavaltaisesti, vaikka
nämät tottelivatkin häntä nöyrästi. Nämät ylvästelivät herransa
suuresta rikkaudesta ja maineesta ja menettelivät taas puolestaan
itsevaltaisesti naapurejansa vastaan luottaen herransa mahtavaan
suojelukseen.

Tuon Pokrovskojen kylän omistajan yksinomaisena työnä oli
ratsasteleminen avaroilla tiluksillaan, oleskeleminen kauvan kestävissä
juomingeissa, kaikkien ilveitten toimeenpaneminen, joita sittemmin joka
päivä toimitettiin ja joitten uhrina tavallisesti oli joku hänen uusi
tuttavansa, vaikka eivät hänen vanhemmatkaan ystävänsä, paitsi Andrei
Gavrilovitsch Dubrovskij, välttäneet sitä.

Tämä Dubrovskij oli vanha kaartin luutnantti sekä hänen lähin
naapurinsa, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa. Troekurov, joka ylpeili
tuttavuuksistaan ylhäisimpien henkilöiden kanssa, kunnioitti kuitenkin
Dubrovskija huolimatta tämän köyhyydestä. Joskus olivat he olleet
virkatovereita, ja Troekurov tunsi kokemuksestaan hänen kärsimättömän
ja päättäväisen luonteensa. Asianhaarat olivat eroittaneet heidät.
Troekurov oli noussut kunniansa kukkulalle, Dubrovskijn taas oli
täytynyt väistyä uraltaan ja ottaa virkaero sekä jäädä asumaan etäiseen
kylään. Kuultuaan tämän oli Kirila Petrovitsch tarjonnut hänelle
suojelustaan, mutta Dubrovskij oli kiittänyt vaan häntä sekä jäänyt
köyhyyteensä kenestäkään riippumattomaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen
oli Troekurov, joka nyt oli kenraali, saapunut maatilalleen, he
kohtasivat toinen toisensa ja iloitsivat siitä. Siitä ajasta olivat he
joka päivä yhdessä, ja Kirila Petrovitsch, joka ei koskaan ollut ketään
kunnioittanut vierailullaan, oli usein poikennut vanhan toverinsa
taloon. He olivat yhden-ikäiset, olivat syntyneet samalla
paikkakunnalla, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen sekä olivat
osaksi saman luontoiset ja samaan taipuvaiset. Muutamissa suhteissa oli
heidän kohtalonsakin samanlainen: kumpikin sai naida lemmittynsä,
kumpikin tuli pian leskeksi, kummallekin jäi yksi lapsi. Dubrovskijn
poika kasvatettiin Pietarissa, Kirila Petrovitschin tytär taas kasvoi
isänsä holhottavana, ja Troekurov sanoi usein Dubrovskijlle: “Kuulehan,
veliseni Andrei Gavrilovitsch, kun sinun Volodkasi tulee mieheksi, niin
annan hänelle Maschani vaimoksi — siitä huolimatta, että poikasi on
köyhä kuin kirkkohiiri”. Silloin oli Andrei Gavrilovitsch tavallisesti
pudistanut päätään ja sanonut: “ei niin, Kirila Petrovitsch, minun
Volodkani ei ole Maria Kirilovnan sulhanen. Köyhälle aatelismiehelle,
kuten hän on, on parempi naida köyhä aatelisneiti ja olla herra
huoneessaan, kuin tulla hemmoitellun eukkonsa taloudenhoitajaksi”.
Kaikki kadehtivat sitä yksimielisyyttä, joka oli Troekurovin ja hänen
köyhän naapurinsa välillä, ja ihmettelivät jälkimäisen rohkeutta, kun
hän suoraan sanoi aterialla oltaissa ajatuksensa huolimatta siitä,
oliko se isännän ajatuksen mukainen. Jotkut koettivat noudattaa tämän
esimerkkiä, mutta Kirila Petrovitsch peljätti heidät niin, että
ainaiseksi jättivät sellaiset kokeet. Dubrovskij yksinään oli kaikkien
lakien ulkopuolella. Odottamaton tapaus muutti kaikki.

Kerran alkusyksystä hankki Kirila aamuitse metsästämään. Edellisenä
päivänä oli annettu käsky koirienhoitajille, että he olisivat valmiina
kello viisi aamulla. Teltta ja kyökki olivat edeltäpäin lähetetyt sille
paikalle, jossa Kirila Petrovitschin piti syödä päivällistä. Isäntä ja
vieraat läksivät koirakartanoon, jossa enemmän kuin viisisataa koiraa
eli lämpimässä ja yltäkylläisyydessä ylistäen omalla koirakielellään
Kirila Petrovitschin antelijaisuutta. Siellä oli myös kipeitä koiria
varten sairashuone, joka oli esikuntalääkäri Timoschkan tarkastuksen
alainen, sekä osasto, jossa nartut poikivat sekä ruokkivat penikoitaan.
Kirila Petrovitsch ylpeili tästä kauniista laitoksestaan eikä
koskaan laimiinlyönyt tilaisuutta ylistääkseen sitä vierailleen,
jotka jo ainakin kaksikymmentä kertaa olivat katselleet sitä.
Timoschkan, koirien päähoitajan, ja vieraittensa kanssa käveli
hän koirakartanossaan, seisahtui tuontuostakin jonkun kopin luo,
milloin kysellen sairaiden tilaa, milloin tehden enemmän tai vähemmän
ankaria ja oikeita huomautuksia, milloin taas kutsuen luokseen
tutuimpia koiria, joita ystävällisesti puhutteli. Vieraat pitivät
velvollisuutenaan ylistellä Kirila Petrovitschin koirakartanoa,
Dubrovskij yksinään oli vaiti ja närkästyneen näköinen. Hänkin oli
innokas metsästäjä, mutta hänen varansa eivät sallineet pitää muuta
kuin kaksi jahtikoiraa sekä ketterän nartun, ja nyt ei hän voinut olla
kadehtimatta naapuriaan nähdessään tämän komeat laitokset.

— Mitä sinä suututtelet, veliseni, vai eikö koirakartanoni ole mielesi
mukainen? — kysyi Kirila Petrovitsch.

— On kyllä, vastasi Dubrovskij jyrkästi, koirakartanosi on
erinomainen, mutta onko alustalaisillasi samanlainen elämä kuin
koirillasi?

Eräs koiranhoitaja tuli loukatuksi.

— Me emme meidän elämäämme moiti, kiitos siitä Jumalalle ja
herrallemme, sanoi hän, mutta kuitenkin on totta, ett’ei vieraalle eikä
herrallemmekaan olisi pahaksi, jos vieras vaihtaisi maatalonsa tähän
miellyttävään koppiin.

Kirila Petrovitsch remahti nauruun kuultuaan orjansa rohkean
huomautuksen ja vieraat tekivät samoin, vaikka tunsivatkin,
että koiranhoitajan huomautus voisi myös koskea heitä itseä.
Dubrovskij vaaleni eikä vastannut sanaakaan. Samalla tuotiin Kirila
Petrovitschille niinikorissa äsken syntyneet penikat; hän rupesi
puuhaamaan niitten kanssa, valitsi niistä kaksi sekä käski hukuttaa
muut. Sillä välin katosi Andrei Gavrilovitsch kenenkään huomaamatta.

Palattuaan vieraitten ja koiranhoitajien kanssa kotiinsa istui Kirila
Petrovitsch illalliselle ja huomasi vasta silloin, että Dubrovskij oli
poissa. Hän alkoi kysellä tätä. Palvelijat sanoivat, että Andrei
Gavrilovitsch ajoi kotiinsa. Troekurov käski heti ajaa häntä takaa sekä
palauttaa ehdottomasti takaisin. Koskaan ei hän nimittäin ollut
lähtenyt metsästämään ilman Dubrovskija, joka oli tottunut ja hieno
koirientuntija sekä erehtymätön ratkaisija kaikissa metsästykseen
kuuluvissa kysymyksissä. Palvelija, joka oli ratsastanut Dubrovskija
hakemaan, palasi, kun jo istuttiin ruo’alla, sekä ilmoitti, että Andrei
Gavrilovitsch ei ottanut korviinsakaan käskyä eikä tahtonut palata.
Kirila Petrovitsch, joka tapansa mukaan oli pikku hutikassa, suuttui ja
lähetti saman palvelijan sanomaan Andrei Gavrilovitschille, että ellei
tämä heti tule yöksi Pokrovskojeen, niin silloin hän, Troekurov,
suuttuu hänelle ijäksi. Palvelija tuli taas takaisin. Kirila
Petrovitsch nousi pöydästä, päästi vieraansa pois sekä meni maata.

Seuraavana päivänä oli hänen ensimäinen kysymyksensä: “onko Andrei
Gavrilovitsch täällä?” Hänelle annettiin kolmikulmaiseksi taitettu
kirje. Kirila Petrovitsch käski kirjurinsa lukea se ääneen ja sai
kuulla’ seuraavan:

Hyväsydäminen herrani!

Minä en palaa ennen Pokrovskojeen, kuin Te lähetätte koiranhoitajan
Paramoschkan minulta anteeksi pyytämään, silloin on minun vallassani
joko rangaista tai armahtaa häntä. Minä en aijo kärsiä Teidän
orjienne pilkkaa enkä Teiltäkään sitä siedä; sillä en ole hölmö,
vaan vanha aatelismies. Siksi olen teidän nöyrin palvelijanne

Andrej Dubrovskij.

Nykyajan ymmärryksen mukaan olisi tuollainen kirje ollut aivan
sopimaton, mutta se ei sentään suututtanut Kirila Petrovitschia
kummallisen sisältönsä tähden, vaan sentähden, että se oli olemassa.

— Kuinka! huudahti Troekurov hypäten vuoteeltaan avojaloin, lähettää
miehiäni pyytämään häneltä anteeksi! hänen vallassaan muka olisi
rangaista tai armahtaa heitä! mitä hän oikeastaan tarkoittaa? ja
tietäneekö hän, kenen kanssa hän on tekemisissä? kyllä minä hänelle
näytän! vielä itkeekin luonani! saa vielä nähdä, millaista on tulla
Troekuroville.

Kirila Petrovitsch puki ylleen ja ratsasti metsästämään tavallisella
luottamuksellaan. Mutta metsästys ei onnistunut. Koko päivänä nähtiin
vaan yksi ainoa jänis ja ajettiin sitä takaa. Päivällinenkään teltassa
ei onnistunut, tai ainakaan ei maistunut Kirila Petrovitschille, joka
löi kokkia, torui vieraitaan ja palatessaan ajoi vartavasten suurella
mielihyvällä Dubrovskijn pelloille.

Toinen luku.

Päiviä kului eikä viha naapurien kesken lauhtunut. Andrei Gavrilovitsch
ei enää palannut Pokrovskojeen, vaikka Kirila Petrovitsch häntä
ikävöitsi ja ilmaisi vihansa erittäin loukkaavalla tavalla, joka,
kiitos siitä sen ajan aateliston oikeudentunnolle, koski vielä
Dubrovskijn parannus- ja täydennyspuuhiakin. Uudet asianhaarat tekivät
tyhjäksi viimeisenkin toivon sovinnosta.

Dubrovskij ratsasti kerran pienen maatilansa ympäri. Hän lähestyi
koivumetsikköä ja kuuli sieltä kirveen iskuja sekä kaatuvan puun
rytinän. Hän kiirehti sinne ja yllätti muutamat Pokrovskojen
talonpojat, jotka olivat hänen metsässään varkaissa. Nähtyään hänet
aikoivat nämät juosta pakoon, mutta Dubrovskij otti ajurinsa avulla
yhden heistä kiinni ja vei sidottuna taloonsa. Sitäpaitsi kaksi hevosta
jäi voittajan saaliiksi. Dubrovskij oli hirveän suuttunut. Sitä ennen
eivät Troekurovin miehet, nuo tunnetut rosvot, koskaan olleet
uskaltaneet tulla hänen rajojensa yli tietäen, että hänen ja heidän
herransa välillä oli likeinen ystävyys; mutta nyt näki Dubrovskij, että
he käyttävät hyväkseen sitä riitaa, joka oli tullut hänen ja hänen
naapurinsa välille, sekä päätti nyt vastoin kaikkia sodanlakeja opettaa
vankejaan raipoilla, jotka nämät itse olivat taittaneet hänen
metsästään, sekä pani hevoset työhön kirjoitettuaan ne omien hevosiensa
luetteloon.

Huhu tästä tapauksesta tuli jo samana päivänä Kirila Petrovitschin
korviin. Hän tuli aivan hulluksi sekä päätti ensi raivossaan hyökätä
kaikkine palvelijoineen Kistenevkaan (se oli hänen naapurinsa kylän
nimi), hävittää sen perinpohjin sekä kukistaa itse omistajankin
kartanostaan. Tällaiset urotyöt eivät olleet hänelle harvinaisia; hänen
mielensä kääntyi pian kuitenkin uudelle uralle. Kävellessään raskain
askelin edestakaisin salissaan katsoi hän sattumalta ulos ikkunasta ja
näki portin luona kolmivaljakon. Mies, jolla oli karvalakki päässä sekä
pitkä viitta yllä, astui ajopeleistä ja meni sivurakennukseen
talonvoudin luo. Troekurov tunsi asessori Schabaschkinin ja käski
kutsua hänet luokseen. Hetken kuluttua Schabaschkin jo oli Kirila
Petrovitschin edessä yhä kumarrellen sekä hartaasti odottaen, mitä tämä
hänelle sanoisi.

— Terve … tulet kuin kutsuttu, sanoi Troekurov, miksi tänne
poikkesit?

— Olin matkalla kaupunkiin, teidän ylhäisyytenne, vastasi
Schabaschkin, ja poikkesin Ivan Demjanoville kuulemaan, olisiko hänellä
asioita.

— Hyvään aikaan tulit … niinkuin kutsuttuna. Minä tarvitsen sinua;

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page