Kauneuden kirous

Produced by Tapio Riikonen

KAUNEUDEN KIROUS

Kirj.

W. H. Riehl

Saksan kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä 1889.

G. W. Edlund, kustantaja.

J. Simeliuksen kirjapaino-osakeyhtiö.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Että räätälimestari Hafelborn Weilburg’ista oli saava kauniimman pojan
koko kaupungissa, niin ihmeen ihanan lapsen, ettei sen vertaista
miesmuistiin oltu nähty, sitä ei kukaan olisi ajatellut. Ja niin oli
kuitenkin laita.

Nyt ei tosin ole paljon luottamista vastasyntyneitten lasten
kauneuteen, sillä mitä kutistuneita kukkia voi pian kehjetä
suloisestakin silmikosta, ja kuka kysyy sitä paitse pojalta, ja juuri
räätälinpojalta, ensiksi kauneutta?

Mutta pikku Hafelborn oli hyvin hienosti ja hyvin muodostunut kaikissa
jäsenissä ja tuli niin täydellisellä enkelinpäällä maailmaan, että jo
kätilöin, ensikerran kylvettäessään vastasyntynyttä, ihastellen
huudahti: “Noin ihmeen kaunis lienee Kristuslapsi seimessä ollut!” ja
tämä kiitos oli varmaan tasapuolinen, sillä kätilöintä pidettiin
kateellisena naisena ja räätälin vaimoa vastaan oli hän erittäin
nurjamielinen.

Tosin huusi hän silloinkin kohta perästä: “Voi, mikä onnettomuus, että
lapsi on niin kaunis!” Vanhemmat kysyivät kummastuneina, mitä hän tällä
tarkoitti, ja kätilöin jäi hetkeksi vastaamatta ja lausui sitten
hämillänsä, että hänen oli juohtunut mieleen, hän ei itsekään
tiedä miten, kuin jos lapsi olisi liian kaunis tälle maailmalle.
Ennustetaanhan myöskin lapsessa, joka jo valmiin enkelin näköisenä
lepää ensimmäisessä kapalossa, ettei se saa jäädä kauaksi meidän
luoksemme. Vanhemmat kirosivat hiljaisuudessa tuota kateellista vanhaa
varista, jota heidän kuitenkin vuosia saadusta avusta täytyi kiittää ja
pitivät nyt vasta lastansa kahta vertaa kauniimpana. He valvoivat
kuitenkin vuodet pitkään suurimmalla huolella pienokaisen terveyttä,
jott’ei hän kauneutensa tähden tulisi heiltä pois otetuksi, varsinkin
kun hän ei ainoastaan ollut heidän ensimmäinen lapsensa, vaan myös jäi
ainoaksi.

Kauniimman pojan täytyi myöskin saada kauniin nimi. Vanhemmat miettivät
kokonaisen päivän, mikä heidän suvussaan olisi kauniin nimi ja
muistivat erään kaukana asuvan orpanan Amos Hafelborn’in. Koska
protestanttien mielestä siihen aikaan — se oli vuonna 1610 — vanhan
testamentin nimet kuuluivat erittäin hurskaalta ja voimakkaalta, mutta
niiden joukossa Amos näytti oikein silmiin pistävän oudonlaiselta, niin
valitsi vanha Hafelborn sen; sillä mitä on kaukaa kotoisin, sehän
kaikkina aikoina on räätälejä miellyttänyt.

Kolmantena päivänä kastettiin lapsi kaupungin kirkossa ja sai saman
nimen kuin kolmas pienten profeettain joukossa. Kastepuheensa aineeksi
oli kirkkoherra ottanut kaksi paikkaa pipliallisesta kaimasta. Ensiksi
Amoksen kahdeksannen luvun kolme ensimmäistä värsyä: “Herra, Herra
osoitti minulle näyssä ja katso, siellä oli kori suvituloa. Ja Hän
sanoi: mitäs näet, Amos? Minä vastasin: korin suvituloa. Niin Herra
sanoi minulle: minun kansani Israelin loppu on tullut, en minä tahdo
enään mennä häntä ohitse. Ja sinä päivänä pitää veisut temppelissä
itkuksi kääntymän, sanoo Herra, Herra: monta kuollutta ruumista pitää
joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois”.

Sovittaen profeetansanaa nykyisyyteen, puhui kirkkoherra siitä
surkeasta ajasta, jota vastaan kaikki nyt nähtävästi vaelsivat ja vasta
syntyneet lapset ehkä vielä enemmän kuin vanhat. Kahtena edellisenä
vuonna oli näet protestanttinen unioni ja katolinen liga perustettu;
varustuksia tehtiin; Spinola hispanialaistensa kanssa oli jo Wesel’issä
ja tieto Ranskan kuninkaan Henrikki IV:nen murhasta levisi ympäri
Saksan maata. Ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva ja aavistus
raskaista päivistä painoi kaikkien mieltä. Kirkkoherra käytti sitä
manauksen sanoiksi, mutta kääntyi sitte tekstinsä toiseen paikkaan,
profeetta Amoksen molempiin loppuvärsyihin: “Sillä minä käännän minun
kansani Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit, ja
niissä asuvat; istuttavat viinapuita, ja niistä viinaa juovat; tekevät
puutarhoja, ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän
maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa,
jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas”. Tämän
autuaan ajan — niin toivotti kirkkoherra — nähköön kumminkin
ristinlapsi vielä elävin silmin Saksan maassa, ja jos vanhat tuolla
kurjuuden ajalla otettaisiinkin pois, niin valmistakoon heille Jumala
kuitenkin vielä suurempaa kirkkautta taivaallisessa Jerusalemissa.

Räätälin ja hänen vaimonsa mielestä oli puhe vähän liiaksi synkkä
kastepuheeksi; edellinen arveli myös, että Nassau-Weilburgilaiset
kumminkin voisivat aivan rauhallisesti odottaa uhkaavaa maailmansotaa,
sillä olihan kreivi Lutvikki julistanut itsensä puolueettomaksi, ja
vaimo ajatteli itsekseen, että tuon ilkeän kätilöimen sanat, joka
vertasi ihmeen kauniin pojan Kristuslapseen seimessä, olisivat voineet
antaa aihetta parempaan tekstiin kuin Amoksen kahdeksanteen. He eivät
kuitenkaan uskaltaneet lausua näitä mietteitänsä toisilleen, sillä he
kammoivat semmoista syntiä, että edes kahden keskenkään moittisivat
kastesaarnaa, ja piirustaessansa nuoren Amoksen syntymä- ja kastepäivän
ison piplian viimeiselle lehdelle, panivat he nämä vanhan Amoksen
värsyt siihen viereen ikuiseksi muistoksi.

Kun nyt aviopari näki pienokaisensa, joka kasvoi yhä kauniimmaksi, noin
kehdossa makaavan, silloin sanoi vanha Hafelborn: “Poika on liian
kaunis räätäliksi. Hänen täytyy lukea itsensä papiksi tai
virkamieheksi, tahi voi hän myös tulla upsieriksi, evestiksi
minun puolestani, kenraaliksi tai joksikin senlaiseksi”. Ja hänen
vaimonsa nyykähytti ystävällisesti hymyillen päätään myönnytykseksi.
Räätälimestari oli näet tosin vaan tavallinen räätäli pienessä
kaupungissa, mutta hän oli rikas sen rahan kautta, jonka hänen
vaimonsa, eräs myllärintytär, oli hänelle tuonut, ja sentähden oli
hänellä alituisesti suuria tuumia päässä. Mutta koska rikas
myllärintytär oli mennyt naimisiin hänen kanssaan etenkin hänen kauniin
muotonsa tähden, niin tuumaili hän että pieni Amos, joka oli kymmenen
kertaa kauniimpi, olisi myös saavuttava kymmenen kertaa suuremman
onnen. Ja kun poika sittemmin kasvoi suuremmaksi, kuuli hän niin
usein, että hänestä oli tuleva kaupungin-kirkkoherra, maanvouti tai
sotaevesti, että hän luuli kerran tulevan loistamaan kaikissa näissä
kolmessa arvossa yhtä haavaa, ja niin leikitsi hän kumppaniensa kanssa,
kuinka hän tänään evestinä vangitsi kymmenen maankavaltajaa ja
rauhanrikkojaa, huomenna maavoutina tuomitsi ne pois hengeltä ja
ylihuomenna saattoi hengellisellä lohdutuksella koko joukon hirteen.

Amos oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta, kuin kreivillinen
hovimaalari sai tehtäväksensä koristaa kirkon kupulaen neljä kulmaa
kahdella ilmassa liehuvalla enkelillä al fresco. Hän ei tietänyt mitään
parempaa mallia kuin tuota ihmeen kaunista räätälinpoikaa ja maalasi
sentähden hänet kahdeksan kertaa alastomana ja liehuvana kirkon lakeen.
Loistavin silmin katseli sittemmin Amos sunnuntaisin lakea, jossa hän
niin hupaisesti liiteli, ja kertoi jokaiselle vieraalle ylpeydellä,
että hän jo kerran oli istunut enkelinä. Koulupojat nimittivät häntä
siitä asti aina kirkkoenkeliksi; mutta hän kuuli tätä pilkkanimeä
mielellänsä eikä kukaan ollut niin lujasti kuin hän itse vakuutettu
siitä, että hän todellakin oli kauniin ihminen koko maailmassa.

Vaan vanhan Hafelborn’in mielestä täytyi kauniimman lapsen, joka kantaa
kauniinta nimeä ja on ulosvalittu kauniimpaan virkaan, sen lisäksi
vielä kirkkoenkelinä maalattu, myöskin käydä kauniimmissa vaatteissa.
Ja koska hän oli rikas ja päälliseksi räätäli, niin oli hänen helppo
pistää kätensä puoleksi rahakukkaroon, puoleksi “helvettiin” [Näin
nimitetään Saksassa räätälien pöydänalustaa, jonne nämät heittävät yli
jääneitä kankaankappaleita, jotka oikeastaan olisivat teettäjilleen
takaisin annettavat. Suoment. muist.] ja komeasti koristella Amostansa
punaisella viitalla, viheriällä takilla ja keltaisilla housuilla. Mutta
se maksoi pojalle monta katkeraa kyyneltä; sillä koulukumppanit, jotka
jo hänen ihailtun kauneutensa tähden kadehtivat ja kiusasivat häntä,
eivät nyt jättäneet tuota kirjavaa lintua yhdeksikään päiväksi
kynimättä ja hän olisi monta kertaa tahtonut käydä kerjäläislapsen
ryysyissä, joita ei kukaan pilkannut. Poika ei vielä aavistanut, että
enimmin kadehditut etumme aivan helposti voivat tulla meille kovimmaksi
kiroukseksi, ja kuitenkin itki hän jo katkeria kyyneliä sentähden.

Mutta siellä ei ollut ainoastaan pilkkaa ja kyyneliä, vaan myöskin
kovia iskuja molemmin puolin; sillä Amos ei ollut mikään heikko
maitoparta, vaan vahva ja verevä, ja oli kaikkia yhdenikäisiänsä päätä
pitempi. Vaan valitettavasti seisoi hän melkein aina yksinänsä
taistelussa, viholliset sitä vastoin ahdistivat häntä tiheissä
parvissa, ja niin täytyi hänen voimasta ja rohkeudesta huolimatta
joutua tappiolle. Sentähden ilahutti häntä kahdenkertaisesti, että
hänelle usein tuli avuksi samanikäinen tyttö, koulumestarin Martha;
tällä oli niinikään vankat nyrkit, hän oli raivokas niinkuin poika ja
sanoissa ja töissä aina kauniin kirkkoenkelin asianajaja. Jospa hän ei
voinutkaan tälle saavuttaa voittoa, niin jakoivat kuitenkin molemmat
rehellisesti selkäsaunansa, sekä annetut että saadut. Amos otti tätä
tehokasta avuliaisuutta vastaan, niinkuin jotain hänelle luonnollisesti
tulevaa, ja jos Martha lohdutukseksi pilkasta ja vahingosta salaisesti
lahjoitti hänelle voileipänsä, söi hän senkin, niinkuin jotain hänelle
luonnollisesti tulevaa. Kotoa oli hän tottunut vastaan ottamaan
jokaista lahjaa, jokaista imarrusta ilman vähintäkään kiitoksen sanaa
hänelle tulevana verona, ja ainoastaan silloin kuin hänelle ei mitään
annettu, joutui hän syvempään mielenliikutukseen.

Vanhemmat, jotka kilvan palvelivat rakasta Amostansa, täyttäen hänen
vähimmätkin toivoituksensa, katsoivat karsain silmin tuota yksipuolista
ystävyyttä. He olivat jo kapalo lapselle määränneet hänen tulevaisen
virkansa, siis oli se aivan ajan mukaan, että he ajattelivat
kymmenvuotiaan pojan tulevaista avioliittoa. Ukko sanoi esimerkkejä
löytyvän, että kreivintyttäret olivat astuneet alas kaunisten
talonpoikaispoikien luo, miksi ei siis ilmestyisi ainakin aatelinen
fröökinä kauniimmalle räätälinpojalle? Amos oli tätä puhetta oven
takana kuunnellut, ja jotta hän siitä tietäisi jospa hän ei olisikaan
kuunnellut, kielsi äiti häntä tekemästä itseään liian tuttavaksi
koulumestarin Marthan kanssa, sillä hänen tulisi kerran vielä naida
joku prinsessa. Kun sentähden Martha taas antoi hänelle voileipänsä
ikäänkuin laastariksi saaduille iskuille, sanoi Amos alentuvaisesti:
“Martha, sinä olet kovin hyvä, ja jos minä kerran nain prinsessan, otan
minä sinut lapsenpiiaksi palvelukseeni”. Se oli ensimmäinen kiitoksen
sana, jonka Martha sai niin monesta voileivästä, ja kuitenkin kätkeytyi
lapsi parka sen jälkeen puoleksi päiväksi ja itki katkerasti.

Amos kasvoi sill’aikaa suloisimmasta lapsesta verevimmäksi,
voimakkaimmaksi nuorukaiseksi: hän oli vilkas, rivakka, iloinen, jospa
myöskin vähän itsetyytyväinen, ja hyvä ymmärrys loisti esiin hänen
sinisistä silmistään. Kukka oli täyttänyt mitä silmikko oli luvannut.
Mutta myöskin kastepäivänä ennustettu sota-aika oli käynyt toteen ja
sen onnettomuudet rasittivat vuosi vuodelta yhä raskaammin Nassau’in
maata. Räätäli vaimoineen muistivat monta kertaa tuskallisesti Amoksen
kahdeksannen luvun värssyjä, jotka he pojan kastepäivänä olivat
raamattuun kirjoittaneet, ja kysyivät itsekseen, olisivatko nuot
hirmuiset sanat täydellisesti toteen käyvät? Semmoisen kovan pelon
alaisina määräsivät he nuoren Amoksen kirkon palvelukseen ja lähettivät
hänet ensiksi latinakouluun. Kun kaunis räätälinpoika nyt siis oli
vihitty oppineeksi, niin tuntui hänestä hänen vanha saksalainen nimensä
Hafelborn pian liian oppimattomalta, rumalta ja räätälimäiseltä; hän
muutti sen silloisen tavan mukaan latinalaiseksi ja kirjoitti itsensä
tästä lähtien: Amos Corylofontanus.

Mutta vuosi vuodelta eneni ajan hätä; vanhan Hafelborn’in varallisuus
väheni vähenemistään, se ei häntä liioin huolettanut, sillä kaikki muut
porvarit joutuivat niinikään häviölle ja hän lohdutti itseään sillä
toivolla että jonkun vuoden kuluttua näkisi poikansa kirkkoherrana, ja
jos ei Amos silloin naisikaan juuri jotain kreivinnaa, niin tulisi hän
toki varmaan tuomaan jonkun aatelisfröökinän kotia rouvakseen.

Silloin ilmestyi eräänä päivänä rehtori räätälitaloon, — se oli juuri
Amoksen seitsemäntenätoista syntymäpäivänä — ja pyysi saada jotain
rauhassa sanoaksensa. Olisipa jo aika, lausui hän, lopullisesti määrätä
pojan vastaista ammattia; kysymättäkin katsoo hän siis opettajana
itseään velvolliseksi puhumaan suoraan. Amos oli eriskummallisin
pyhimys; kykyä oli hänellä kaikkiin asioihin, ahkeruutta ei mihinkään.
Kaikki hänen oppimisensa oli oikkua. Jos hän vanhoissa kirjailijoissa
luki ihanasta Helenasta, Paris’esta, Achilles’esta, Alexander’ista,
Venus’esta tai Apollosta, silloin oli koko hänen huomionsa tekstiin
teroitettu; rumasta Sokrates’esta, kyttyrä-selkäisestä Aesopus’estä,
syyläisestä Cicero’sta ja paljaspäisestä Caesar’ista ei hän sitä
vastoin tahtonut niin mitään tietää. Oli onni, että piru on niin
rumannäköinen; jos hän olisi kaunis, niin poika lopulta rakastuisi itse
piruunkin. Jos näytellään jotain Plautus’en tai Terentius’en
latinalaisista komedioista, silloin Amos ei tosin koskaan ollut
värsyjänsä kunnollisesti oppinut, mutta kuitenkin esitti hän naisien ja
rakastajien rolleja niin mestarillisesti, että hänen liikuntojensa
totisuuden ja suloisuuden tähden unhotti nuo puoleksi alas niellyt
puoleksi vääristellyt värsyt. Pakanallinen Amor seisoi häntä ylimalkain
paljoa likempänä kuin pipliallinen Amos. Viimeisenä paastoaikana oli
hän, rehtori, antanut yliluokkalaisillensa kirjoitettavaksi vapaan
latinankielisen aineen neljistä evankeliumeista: mutta nuori Hafelborn
oli siitä kyhännyt aivan eriskummaisen teoksen, esitellessään
“kauneuden periaatetta evankeliumeissa.” Siinä oli ollut luettavana,
kuinka sulopuheisen kaunis vuorisaarna oli, kuinka taivaallisen kauniit
neitsyt Maarian kasvot, kuinka jumalallisen kaunis kirkastetun
Vapahtajan muoto, kuinka kuninkaallisen kaunis ankara apostoli Pietari,
kuinka juhlallisen kaunis tulo Jerusalemiin, niin, itse Judas
Iskariotissakin oli kaunis Amos löytänyt jotain kaunista, nimittäin
hänen punainen partansa. Lyhyesti: kirjoituksessa oli kaikki ollut
kaunista, paitse latinaa, se oli verrattoman rumaa.

“Missä löytyy nyt hänessä kipinätäkään hengellistä mieltä!” pitkitti
rehtori. “Kaikki tytöt häntä silmäilevät ja hän kohta vertaa enemmän
kumminkin kaikkia kauniita tyttöjä. Koulukuvassa kuin ei riipu mitään
peiliä, niin katselee hän itseään ikkunaruuduissa, ja kun hän uneksien
kuultelee esitelmääni, kääntyy hänen tutkisteleva silmäyksensä kirjasta
hänen soreihin sormiinsa tai pulskeihin pohkeisinsa. Antakaat Amoksenne
tulla maalariksi — vanha hovimaalari ei sitä pait enää kauan käy
pystyssä — papiksi hän ei ole syntynyt”.

Räätälin vaimo vapisi kiivastuneena tämmöisestä ehdoituksesta, sillä
maalari oli hänestä vaan korkeampi maankuleksija. Ja häneltä pääsi
puoliääneen sanat: “Se on onnettomuus, jos on niin kaunis, kuin meidän
Amos; silloin ilmestyy kadehtijoita kaikkialla”.

Mutta rehtori kuuli sanat ja virkkoi: “Te olette oikeassa; se on
onnettomuus, että poika on niin kaunis. Jos hän olisi naisena maailmaan
tullut tahi kavalierina, niin olisi se ollut onneksi; mutta jos
Weilburgilainen räätälinpoika on kauniimpi kuin kaikki muut
ihmislapset, niin on se onnettomuus, ja jos tämä räätälinpoika
vielä tietää ja tuntee kauneuttansa ja sen lisäksi tahtoo lukea
jumaluusoppia, niin olisi valmis itkemään semmoisesta kauneuden
kirouksesta”.

Sanoi ja jätti vanhemmat yksinään vihastuneina ja hämmästyneinä hänen
sanoistansa.

Mutta Amos Hafelborn eli Corylofontanus otettiin kohta pois
latinakoulusta: äiti arveli, että lapsi raukan ennemmin tulisi luopua
kaikesta lukemisesta, kuin kauemmin olla altisna tuon ilkeän rehtorin
kateudelle. Muutoksenhaluinen, niinkuin hän oli, suostui Amos siihen
mielellänsä, ja oli vaan harmistunut siitä yksinkertaisesta huhusta,
joka pian levisi kaupungissa; siellä näet hoettiin, ettei kaunis
räätälinpoika oikeastaan ollutkaan eronnut koulusta, vaan siitä pois
ajettu, ja kulkupuhe lisäsi siihen vielä: erään rakkaudenseikan tähden
koulumestarin Marthan kanssa. Vaan jo vuosia sitten oli Amos tuskin
enää katsellut tyttöä, ja jos tämä katseli häntä, niin oli se vaan
häveten ja salaisesti. Kulkupuhe taas kasvoi kasvamistaan. Sillä koko
moittivassa kaupungissa oli Martha räätäliväen ohessa ainoa henkilö,
joka parjattua nuorukaista julkisesti ja innokkaasti puolusteli.

Se tuli myös Amoksen korviin ja teki hänelle niin hyvää, että päätti
suorittaa Marthalle tuon jo aikoja sitten maksettavaksi joutuneen
kiitollisuuden velan. Mutta nähdessänsä ujon neitosen, kylmeni tuo
lämpimästi aloitettu puhe vähitellen ja päättyi muutamilla sekavilla ja
ajattelematta lausutuilla korupuheilla. Sillä hän havaitsi hirveän
selkeästi, että tytön nenä oli vähän liiaksi paksu, silmät liian pienet
ja suu liian leveä, jotta häntä, vaikkapa katsantonsa olikin lempeä ja
vartalo sorea, tuskin voisi sieväksi, saatikka kauniiksi kutsua.

Mutta Martha vastasi että jos hän todellakin tuntee kiitollisuutta,

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 ... | Single Page