Kaleri-orja: Kertomus rahvaan perheille

Produced by Tapio Riikonen

KALERI-ORJA

Kertomus rahvaan perheille

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Suomennos.

Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-seuran kirjapainossa, 1864.

Imprimatur: C. R. Lindberg.

I.

Kolmen tunnin matkan päässä Toulon’in kaupungista Ranskan maalla,
Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos
muutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin
ansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta
suojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa
laaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää
kaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä;
näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi
lepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi
peittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee
lämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän
hajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin
puistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana
tosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole
satanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän
paratiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita
että maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta
puhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna
rasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta
nuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.

Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen
onnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen
sielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä;
sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla
parannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen
kuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen
sukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman
voiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet,
sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja
turmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.

1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta
ja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa
rakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta
puolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa
asukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita
nähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä
täällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli
täällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja
seitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli
iso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli
heidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin.
ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden
ikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset
menestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja
iso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt
olla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa
kasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä
sairaaksi. — “Sabina”, sanoi vanha mies, “olet tänä päivänä niin
suruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?”

“Ah, hyvä Jumala,” vastasi miniä kyynelsilmin, “että minun täytyy tähän
myötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti,
lapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki
tämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä
huoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta
iltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja
eläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on
hän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle
ystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka
nostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä
pois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan.”

“Eksynyt poika raukkani!” huudahti vanhus. “Leonardo oli ennen
hyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi
vuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä
valloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan
totta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän
pitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka
eivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä
elämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä”.

“Ah, tee se, appi,” rukoili nuori vaimo. “Tuhansittain siunatkoon teitä
Jumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän
hylättyin lastensa tykö!”

Sabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja
palvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli
iso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli
olalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.

“Hyvää iltaa, Leonardo!” huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän
tervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse.
“Odota, poikani,” lisäsi ukko, “eikö sinulla ole ystävällistä
tervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?”

“Ei ole minulla aikaa,” vastasi Leonardo. “Minun täytyy jälleen tällä
hetkellä lähteä pois.”

“Ja mihin?” kysyi isä. “Aurinko on laskussaan, matkustaja hakee
itselleen majaa, työmies palaa kotiinsa kedolta, jokainen kokoaa
ympärilleen omansa, joista päivän työt ja toimitukset ovat pitäneet
hänen erillänsä; sinä yksin et ajattele, että sinunkin pitää kotona
oleman, ja että vaimosi ja lapsesi ikävöitsevät sinua.”

“Eivät he minua tarvitse!” vastasi Leonardo kylmäkiskoisesti. “Olettehan
te täällä, jos muutoin jotain turvaa kaipaavat!”

“Mitä sanot?” huudahti isä, kuitenkin enemmin kipeän hämmästyksen
äänellä, kuin nuhdellen. “Luuletko, poikani, sinun niin sopivan muille
antaa miehen ja isän pyhät velvollisuudet, jotka Jumala on sinulle
pannut? Onko ainoastan hätätilassa omiasi varjeleminen tämä
velvollisuutesi? Eikö sinun pikemmin tule olla uskollinen isäntä ja
talosi voimassa pitäjä? Eikö sinun tule ottaa vaimosi huolesta osa
päällesi, ja olla saapuvilla työllä ja neuvolla huoneessasi ja ruveta
isannuuteen? Puhut turvasta? Taitaako siis rosvoja ja murhajia taikka
metsän petoja tänne tulla, joita vasten vaimosi ja lapsesi turvaa
tarvitsevat? Mutta totta puhut, poikani; tarvitsemme kaikki turvaa, vaan
toisella lailla kuin sinä arvelet. Tarkoitan turvaa taivaalliselta
Isältämme, joka pitää kaikkivaltiaan kätensä suojellen kotielämän
ylitse; mutta hyvä kuitenkin on, kuin isäntä on perheensä luona auttaen
heitä rukoilemaan ja kiittämään häntä.”

“En tiedä,” sanoi Leonardo synkeämielisesti, “miksikä tänä päivänä
näette niin erinomaisen paljon nuhdeltavaa minussa.”

“O, ei ainoastaan tänä päivänä,” keskeytti ukko äkisti. “Jo kahtena
vuonna olen nähnyt käytöksesi olevan nuhteen alaisen; mutta en ole
mitään virkkonut sen tähden että — jaa, miks’en tuota voi tunnustaa,
sen tähden ett’ei ollut minulla sydäntä sihen. Jos sanon sinulle, että
hyvä Jumala on uskonut sinulle kolme lasta, joidenka kasvatus sinun
tulee täyttää, niin täytyy minun myös uskoa sinun olevan kelvollisen
niitä kasvattamaan. Mutta isän-isänkään ei sovi sanoa isälle, mitä hänen
tulee tehdä lapsiensa tähden, sillä se pakottaa hänen katkeraan
visseyteen, että poikansa ei ole isäksi kelvollinen!”

“Isä!” huudahti Leonardo tuimasti ja uhkaavalla äänellä, “tiedätte minun
voivan paljon kärsiä teiltä; mutta teidän pitää myös tietää, mitä
isännän-oikeuteeni kuuluu.”

“Niin kyllä, sen tiedän aivan hyvin,” vastasi ukko äkisti, kuitenkin
rauhallisesti ja vakavasti. “Isännän-oikeutesi on siinä, että voit
jälleen hävittää talosi, kun lystäät. En kuitenkaan tarkoita tätä
puusalvosta, vaan perhettäsi. Käsissäsi on monta keinoa talosi
varallisuuden hävittämiseen, vaimosi murhekuolemaan saattamiseen ja
lastesi hengellisen ja ruumiillisen kadotuksen tielle johdattamiseen,
vanhan isän viimeisen elämän ajan sulaan murheesen ja harmiin
muuttamiseen, niin että hänen surulla täytyy hautaansa astua. Tämä on
isännän-oikeutesi, ja tahdotko sitä käyttää, niin en tiedä maan päällä
ketään, joka sinua siitä voisi estää!”

Vanhus puhui nämät sanat sydämmestä surkuttelevalla äänellä ja
nähtävästi silmänsä vettyivät. Liikutustaan salatakseen otti hän pienen
tytön syliinsä, pyyhki hänen ruskeat käherä-hiuksensa otsalta ja suuteli
häntä; molemmat pojat seisoivat molemmin puolin häntä ja katselivat
surullisella kummastuksella milloin isää, milloin isän-isää, sillä
voivat hyvin ymmärtää kaiken ei niin olevan, kuin pitäisi.

Leonardo tuijotti eteensä synkeällä katsannolla ja lykkäsi nurjalla
mielin tyköään pilkkuisen koiran, joka hyväillen lähestyi häntä,
epäilemättä sotivat hyvä ja paha henki toistensa kanssa hänen sielussaan
ja ensisti näytti niinkuin paha-henki saisi voiton. Leonardo astui
epätasaisesti edestakaisin, otti pyssyn olaltaan, ripusti sen puun
oksalle, seisahtui sitten äkkiä ja sanoi: “Isä, sano mikä minussa teitä
oikeammastansa pahastuttaa?”

“Se minua pahastuttua, ettäs olet luopunut ensimäisestä rakkaudestasi,”
vastasi ukko Raamatun sanoilla, jonka näkyi varsin hyvin tunteman. “Mitä
ovat vaimo ja lapset sinulle tehneet, ettäs olet niistä niin
huolimatoin? Mitä on Jumala taivaassa sinulle tehnyt, että niin rikot
niitä pyhiä käskyjä, joita hän on sydämmeesi kirjoittanut?”

“Olette liian kova minua vastaan!” vastasi Leonardo synkeä-mielisesti.
“Mitä minä siis teen! Onko metsästäminen niin rangaistuksen alaista ja
syntistä?”

“Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu,” vastasi ukko entistä
leppeämmällä äänellä. “Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin
kulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo
ajelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi
oman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa. Usein
et tule kotiin öinä eikä päivinä, et huoli vaimosta ja lapsista, jotka
ikävöitsevät sinua; ja tullessasi et tuota rauhaa taloosi, vaan olet
nirppaana, tytymätöinnä, suuttununna, eikä kukaan voi tehdä sinun
mieltäsi myöten. Häirität sen kautta siveän ja uskollisen Sabinan
rauhan; oudostut omille lapsillesi ja hukkaat heidän rakkautensa ja
luottamuksensa sinuun. Sanalla sanoen, joutaviin mitättömiin
huvituksiisi unhotat miehen ja isän, sekä isännän velvollisuudet; ja
josko,” pitkitti ukko suru-mielisellä äänellä, “omista lapsistasi olet
kokenut, kuinka autuaallista vanhempain ilo lapsistansa on, niin saatan
myös lisätä, ettäs unhotat pojan velvollisuudet, etkä ajattele, kuinka
kovalta ja katkeralta minusta tuntuu nähdä sinun vaeltavasi tietä, joka
ei suinkaan ole hyvä.”

Tämä hänen elämänsä-laadun ja huolimattomuutensa kuvaileminen kävi
kovasti Leonardon sydämmelle. “En ole kaikkia tätä ajatellut,” virkkoi
hän. “En tahdo kellekään pahaa tehdä!”

“Mutta kuitenkin sitä teet, poikani,” keskeytti isä innoissansa. “Hyväin
töiden kokonansa laimin lyöminen on myös syntiä. Mutta pää-asia on,
ett’et näy tietävän, mihin huonoon joukkoon olet joutunut.
Jahti-kumppanisi, molemmat Lucilot ja nuori Francisco, ovat sinulle
huonoksi esikuvaksi. Kaksi heistä ovat naimattomina ja vanhempi Lucilo
on kuin karhu talossaan; hän kohtelee vaimoansa, niinkuin orjapiikaa,
eikä häpeä häntä lyömästä. Taloutensa on jo häviämässä ja, ellei
muutosta kohta tapahdu, joutuu se surkeaan loppuun. Etkös havaitse,
poikani, että sama kohtalo on sinullekin tulemassa? Tavattoman
ajelehtamisesi kautta vieraudut kaikesta vakaisesta työstä;
jahti-retkilläsi tulevat hyvät ajatukset harvoin mieleesi. Semmoiset
jahti-kumppanit, kuin sinulla on, rakastavat peliä ja juomista, ja sen
kautta joutuu yksi hyvä ajatus toisen perästä hukkaan, eläinten
ampumisella aletaan ja ihmisten ampumisella lopetetaan. Leonardo, armas
poikani! oletko nyt kerrassansa ruvennut minua niin varomaan, ett’et
tahdo havaita, kuinka minä hyvää sinulle suon?”

Leonardo seisoi kovasti liikutetulla sydämmellä vanhan isänsä edessä.

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 |... 5 ... | Single Page