Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista

Produced by Tapio Riikonen

AAVEIDEN NÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA NORDLANDISTA

Kirj.

Jonas Lie

Viidennestä norjankielisestä painoksesta suomentanut Hj. Hietala

Jyväskylässä, 1877.

Keski-Suomen kustantama.

Weilin ja Göös’in kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Johdanto

Toinen osa:

      Nordlandi ja Nordlandilainen

Kolmas Osa:

   I. Koti

  II. Rannalla

 III. Renkituvassa

  IV. Saaristossa

   V. Ripillä käynti

  VI. Lukkarin luona

 VII. Trondenäs

VIII. Kotona

  IX. Joulupidot

   X. Myrsky

  XI. Loppu

JOHDANTO.

Minä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minulla
itsellänikin — valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämät
ihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneet
vapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat
enemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liian
ahtaaksi ja tukalaksi — tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa ja
mielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkin
tietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin
kasarmielämästä.

Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun
rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin
nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat
kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät
sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne,
kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä —
silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen
sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden
mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan
kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, “sen pahempi, täytyy mennä
pikimältään kaupungille.” Ja syyksi, jonka tähden hänen “sen pahempi”
täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti — “toimet”. Sillä
eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi
kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin
lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän
vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat
rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy
luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri
muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei “quid detrimenti
capiat respublica
“; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys
yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.

Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus — ei
valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta — mutta
sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä
kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä
on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista
järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä
huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat
ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja
mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka
keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa
muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se
on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan
nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.

Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään,
ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä
asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla
kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää
häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona
myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on,
ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä
tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista
tästä myrskystä — kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan,
esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus
tapahtuisi, tahi että tuli pääsisi valloilleen kaupungissa juuri tänä
iltana.

Oli tällainen myrskyilma kun minä — joka olen viran toimessa oleva
lääkäri, ja jolla senlaisena sekä itse mielestäni että muidenkin
silmissä on kyllin syytä olla liikkeellä kaupungissa millä ajalla
vuorokaudesta tahansa — eräänä sateisena, sumuisena ja myrskyisenä
lokakuun iltana kuljeskelin Kristianian kaduilla ja annoin huvikseni
sateen piestä kasvojani, sillä välin kuin minun oivallinen sadeviittani
suojeli ruumistani.

Pimeys oli vähitellen kietonut maan mustaan vaippaansa, ja
tuulenpuuskat panivat sytytetyt kaasulyhdyt välähtelemään niin, että ne
ehdottomasti johdattivat ajatukseni vilkkumajakoihin meren rannalla
sumuilmassa. Siellä täällä paiskeloi tuuli kulkemattomia ulko-ovia
kiinni ja jälleen auki, sellaisella paukkeella, että ne kuuluivat
hätälaukauksilta. Hiljainen huomioni tämän johdosta oli, että meidän
arkahermoisessa aikakaudessamme kuitenkin löytyy hämmästyttävä joukko
ihmisiä, joilla ei ole hermoja laisinkaan; sillä tuollaiset jysähdykset
panevat koko huoneuksen tärisemään ylös ullakkoon saakka, tuuli täyttää
kaikki käytävät ja paiskelee ovia auki; kaikilla on haittaa ja harmia
siitä, mutta eipä kukaan viitsi mennä alas sulkemaan tuota pahan
alkusyytä; portinvahti on kaupungilla ja niinkauan saavat kaikki olla
kotirauhan puutteessa.

Juuri tuollainen lukitsematon, väsymättömästi jyrähtelevä ulko-ovi oli
alkuna siihen, mitä minulla tässä on kerrottavana.

Samalla kuu kuljin erään sellaisen sivutse, kuulin nimittäin äänen,

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 |... 5 ... | Single Page