Rakkaita sukulaisia

Produced by Tapio Riikonen

RAKKAITA SUKULAISIA

Kirj.

Mauri Jokai

Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.

I.

Ilta oli tulossa. Setäni, rauhatuomari Lörincz Kassay[1] seisoi ulkona
asuntonsa ovessa, joka oli valtatietä päin ja ilman portitta, niinkuin
muittenkin hänen vieraanvaraisten naapuriensa talot. On kyllä totta,
että avonaisella pihalla loikui seitsemän karhunkokoista verikoiraa, ja
jos joku tahtoi mennä sisään huoneisin, kysyi se enemmän vaivaa, kuin
jos Pestissä pyysi talonvartiaa ovea avaamaan. Järkevä ihminen ei
kuitenkaan liiku maantiellä ilman sauvatta; sillä tarvitsee vaan
sivaltaa yhtä luppakorvista, niin muut ymmärtävät heti viittauksen ja
pötkivät tiehensä, mikä minnekin. Silloin ei vielä käytetty noita
lyhyitä, mitättömiä keppejä, joita vastaan ei voi nojata itseään ja
joilla ei myöskään saata koiria lyödä.

Setäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja
huusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään
seisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos
jompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi
huutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä
molempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli
vaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin
kiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen,
kaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla
tavoin huutaa toiselle puolelle.

Mitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä
sinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä — hän on kiireestä
kantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää.
Pitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset
katsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat
nimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä
sedäksi ja tädiksi.

Setä Lörincz kuului siihen kunnon keskiluokkaan, jonka toimena oli
käyttää lakia ja oikeutta, ylläpitää kansallista yhteistunnetta,
edistyttää varallisuutta heimomme hyväksi, tehdä työtä ilman melua ja
kiitosta. Heistä ei puhu historia eikä runoilijat, sillä tuommoisia
kelpo kunniallisia ihmisiä ei meillä ole niin harvassa, että heidän
nimensä tarvitsisi muistoon kirjoittaa ja mitä tekisikään runoilija
semmoisilla kunniallisilla ihmisillä, joissa ei ole edes sen
verran romantisuutta, että viettelisivät toisen vaimoa taikka
kaksintaistelussa ampuisivat jotakuta päähän hävyttömän silmäyksen
tähden? Semmoinen ihminen syntyy, aivan säännöllisellä tavalla, ilman
tähdistä-ennustusta, kasvaa pianon-soittajaksi tulematta, suorittaa
kunnialla koulunkäyntinsä, ja kun hän on kaikki oppinut, tulee hän
kotiin vanhempiensa tykö ja asuu heidän luonansa kuuliaisena poikana.
Nämät naittavat hänet, kun hän tulee siihen ikään, ilman mitään
runollisuutta; ja kuoltuansa jättävät he hänelle taloutensa ilman
velkoja, sillä tämä luokka kansalaisistamme pitää velkoja jonkinlaisina
syntinä, noudattaen sitä periaatetta, ettei kunniallisen ihmisen tule
antaa ulos enemmän kuin hän saapi sisään; keinotteleminen ei ole
unkarilaisen mielitoimia. Tämä periaate oli siihen määrään asti
juurtunut Kassayn sydämeen, että hän koulu-aikanansa, jos hänen
saappaansa olivat rikki kuluneet, oli valmis ennemmin tekemään itsensä
sairaaksi, kunnes sai rahaa kotoa, kuin olisi suutarilta mitään velaksi
ottanut. Oppijaksonsa kollegiumissa suoritti hän loistolla; sitte
harjoitti hän oikeuden-asioita vara-ispán’in[2] luona ja oppi siellä
lakikieltä kirjoittamaan, maljoja juomaan ja kaunisten naisten kanssa
pakinoimaan. Pestissä ilmestyi hän kenstisti, kävi frakissa, poltti
sikaria ja veikisteli vastapäätä asuvain kaunisten juutalaistyttöjen
kanssa. Sittemmin tuli hän kotia kyläänsä ja unhotti frakin, sikarit ja
kauniit juutalaistytöt, kuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan.

Hänen vanhempansa valitsivat nyt hänelle kauniin, siveän, hyvän tytön,
jonka Lörincz setämme ottikin vaimokseen. He eivät tosin kirjoittaneet
toisilleen värssyjä, mutta he elivät varsin onnellisesti, heidän
avioliittonsa siunattiin pienellä tytöllä.

Myöhemmin otti hän kehoituksesta vastaan rauhatuomarin viran, jota
unkarilainen aina teki ex nobili officio — jalosta velvollisuudesta
— eikä sen vuoksi, että hän olisi tarvinnut sitä, sillä siitä ei
lähtenyt mitään hyötyä: maksut ja lisätulot riittivät tuskin
asianomaisiin kulunkeihin. Mutta unkarilainen aatelismies uhrasi
mielellään omastansa tuon hänelle arvollisen virkatoimen ja sen
verrattoman itsetunnon tähden, että hän on koko piirikunnan maallinen
edeskatsomus, joka kolmen miehen, nimittäin itsensä, yhden lautamiehen,
ja yhden hajdú’n[3] avulla ylläpitää järjestystä ja käyttää oikeutta
parin kolmenkymmenen tuhannen ihmisen keskuudessa.

Nuot molemmat herrat keskustelivat par’aikaa tien poikki jostakin
tärkeestä toimitus-asiasta, kun yht’äkkiä hirveä ruoskan ääni veti
puoleensa heidän huomionsa, ja kun he katsoivat maantien päähän, jossa
se kääntyy puimatantereen ohitse, tuli näkyviin oiva ajokalut
hevosineen, jotka tahdomme tarkemmin kertoa, sillä kuka tietää,
saammeko enää koskaan nähdä semmoisia, sittekuin rautatiet risteilevät
maatamme kaikilla tahoilla.

Se oli kaleesi, vieläpä herraskaleesi. Että kuomin päällystä oli
vähäisen pilkullinen, siihen on pääsyy etsittävä siipikarjan
kasvatuksessa. Milloin nämät ajokalut lienee tehty, sitä ei käy varmaan
määrääminen, koska se on historiallinen tosi-asia, että jo kuningas
Lajos (Lutwikki) I:n aikana löytyi riippuvia kaleeseja. Ulkonäöltään
olivat ne vesimelunan puoliskon muotoisia, jota neljä korkeaa
resoria viskeli ylös alas tuolla epätasaisella tiellä, niin että
sisässä-istujat purivat kieleensä, jos puhuivat, vieläpä sysäsi ihmisen
uloskin, jos ei hän pitänyt laidasta lujasti kiinni. Vaunun-ovia ei
voinut avata eikä sulkea, jonkatähden ne kerran kaikkiansa olivat
vahvasti kiinni sidotut seililangalla; takapuolelle oli molempien
resorien väliin köytetty iso heinäkimppu, joka kunkin tärähyksen
perästä uhkasi lentää sisässä-istujain niskaan. Tämän kunnioitettavan
muinaisjäännöksen eteen oli valjastettu kaksi sävyisää hevosta ja
kolmas juoksi vieressä, vetohihnaan kiinni sidottuna; yksi oli
valkoisen-pilkkuinen, yksi voilakka ja yksi harmaa, kaikki kolme
korviin asti liassa ja toisiansa lapaluuta vastaan kyhnyttäen. Kun ne
huiskuttivat solmuun sidottua häntäänsä, nykäisivät ne ohjakset kuskin
kädestä; tämä taas heilutteli ruoskaa edestakaisin ja sivalsi sillä
useammin sisässä-istujain hattuja, kuin hevosten nahkaa, jossa lyönnit
näkyivät niin selvästi, kuin olisivat olleet kiveen painetut.

Hyvää tahtoa ei puuttunut noilta jaloilta eläimiltä, mutta sitä enemmän
vastaavaa kykyä. Ne olivat kuormain kuljettamiseen käytettyjä
talonpoikais-hevosia, joita ei oltu kasvatettu rauta-akselisia vaunuja
vetämään; itse tuntien heikkoutensa, seisahtuivat ne joka kymmenennen
askelen päästä huo’ahtamaan, katsellen toisiaan huolestuneilla
silmäyksillä.

Joka kerta kuin hevoset seisahtuivat eivätkä tahtoneet eteenpäin mennä,
pisti säännöllisesti yksi sisässä-istuvista neljästä henkilöstä päänsä
ulos monilukuisten matkakamsujen välistä ja huusi kuskille: “Seisahda,
seisahda! jotta saan kysyä joltakin!”

Tämä huuto lähti eräästä heikompaan sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä,
jonka muotoa emme kuitenkaan nyt voi kertoa, koska suuret ristin rastin
käärityt huivit estivät hänen arvoisista kasvoistaan muuta näkymästä
kuin nenänpään. Paitsi häntä istui kaleesissa vielä kolme muuta henkeä:
taka-istuimella arvoisan naisen vieressä näkyy, vaunun-nurkkaan
vetäyneenä, bundaan[4] ja matka-karvalakkiin puettu herra, josta ei
niinikään astu esiin muuta kuin suuret viikset ja pitkävartinen
piippu, jonka suukappaleesta tupakoitsijan täytyy tarkkaa vaaria
pitää, jottei se joka vaunun-tärähyksestä syöksyisi sisään hänen
suulakeensa. Vasta-päätä mammaa istuu toivoisa poika-nulikka, jonka
karitsan-nahkainen lakki on painettu niin syvälle päähän, että sen alta
pistää esiin vaan kaksi punaista pikku korvaa molemmin puolin, ja joka
tutkistelevalla levottomuudella lakkaamatta katselee eteensä ja
taaksensa. Tämän vieressä vihdoin pitää sijaa pitkäsäärinen,
pöhöposkinen nuorukainen, joka suurilla, ällistelevillä silmillään
katsoo likaiseen maailmaan; istuen vastapäätä edellämainittua
kunnian-arvoisaa henkilöä — arvattavasti isää — oli hän pakoitettu
vetämään pitkät koipensa kokoon mitä epämukaisimpaan asentoon, niin
että hänen molemmat polvensa ulottuivat melkein kaulaan asti.

Niin usein siis kuin hevoset seisahtuivat likaan, sukelsi mainittu
rouva suurella vaivalla esiin lukemattomista vaipoista, huiveista ja
mytyistä, ja huusi vaunuista: “seisahda, Marczi, seisahda! jotta saan
kysyä joltakin!” Sitte pisti hän päänsä ulos kuomin alta ja huusi
jokaiselle laiskurille, joka aidan takaa katseli tielle, mutta
ennenkuin hän sai tätä ymmärtämään kysymystänsä — nimittäin missä
tässä kylässä kunnioitettu herra Lörincz Kassay asuu — ja siihen
tyydyttävää vastausta antamaan, olivat konit sillaikaa jo levähtäneet,
ja kunnian-arvoisa rouva vaipui taas myttyjen sekaan, jyrkällä äänellä
komentaen kuskia: “anna mennä, Marczi! ei ruoska eikä hevoset ole
sinun!” Marczi majähytti nyt ruoskalla toista hevosta, joka heti
potkaisi takajaloillaan häntä kohti; syrjään sysätty aisantanko löi
vasten kuonoa toista hevosta, joka siitä kavahti pystyyn ja painoi
vieressään juoksevaa kolmatta hevosta kuskin polvia vastaan, niin että
hänen täytyi molemmilla jaloillaan työntää sitä luotaan.

Kun he jo kolmannen kerran seisahtuivat keskelle kylää ja rouva
uudestaan ryömi esiin puhutellaksensa jotakuta, ei vaunuissa istuva
herra enää jaksanut sitä kauemmin kärsiä.

— “Mutta Zsuzsi[5] kultani, minkätähden huudat alinomaa kuskia
pysähtämään? Sehän juuri on onnettomuus, että hän pysähtää joka
askelella”.

— “Oh, ole vaiti, sä aasi!” jupisi hammastensa välistä nainen,
“senpätähden juuri huudan häntä pysähtämään, jott’eivät ihmiset
huomaisi, ettemme pääse eteenpäin kulkemaan”.

Vihdoin sattui hän puhuttelemaan juuri herra rauhatuomarin hajdú’ta.
“No minä saatan teitä heti; tulkaa vaan perässäni!” vastasi tuo
kohtelias mies ja astui kaleesia edelle.

Hänen oli helppo kiiruhtaa, sillä hän kävi jalkaisin, mutta jospa hän
vaan olisi ollut tuolla vaunuissa!

Kun setämme Lörincz Kassay huomasi vieraita tulevan, meni hän sisään
ovesta ja astui kolmea porrasta korkeaan porstuaan, joka hänestä oli
soveliain vastaanotto-paikka. Siellä vartoi hän heitä, puhaltaen ulos
piipun pohjaan jääneen tulen, niinkuin minkä pienen Vesuvion, ja
kiertäen aika viiksiänsä kummaliekin puolelle.

Vihdoin vieri suurella melulla tuo kovan onnen arkki pihaan ja samana
hetkenä, jona se seisahtui, alkoi kaikenlaisia liikkuvia jäseniä
purkauda ulos täyteen ahdatusta labyrintista. Sisässä-istuva vanha
herra sattui ensiksi tässä suuressa sekasorrossa kannuksilla
varustetuilla saappaillaan astumaan vaimonsa varpaankänsien päälle,
josta tämä tokasi häntä kyynäspäällä niin, että vanha herra
hämmästyksissään äkisti kohotti päätänsä ja tulisella piipullaan
hirveästi poltti edessään istuvan, pitkäsäärisen pojan kasvoja.
Luonnollinen seuraus tästä oli se, että tuo spartalaisella hellyydellä
kohdeltu nuori herra julmasti parkuen käsin karkasi kiinni kasvoihinsa,
joka liikunto sysäsi pitkän piipun vanhan herran hammasten väliin niin,
että se oli puhkaista aivot hänen päästään. — “Kuka tämän teki?” huusi
vanha herra, vetäen piipun ulos suustaan ja heiluttaen sitä uhkaavalla
liikunnolla molempien poikien pään ylitse. Mutta ennenkuin hän ehti
jakaa heille rankaisevan oikeuden iskua, riisui kuskinlaudalla istuva
kuski yltään hirveän kuraisen päällysviittansa semmoisella
taitavuudella, että se putosi taaksepäin ja peitti tykkänään molemmat
nuoret herrat sekä ripoitti toisten silmät suut täyteen likaa. Tämän
odottamattoman hyökkäyksen johdosta katsoi nuorin sikiö hyväksi
päistikkaa hypätä ulos kaleesista, jolloin hän sai valkoiset
roimahousunsa vaununrasvalla täyteen tahratuksi.

Tässä suuressa vaarassa saapui sinne lopuksi rauhatuomarin hajdú, ja
muutamia töllistelijöitä, ja sittekuin he ensin turhaan olivat
yrittäneet avaamaan kiinni-sidottuja vaunun-ovia, kantoivat he vihdoin
selässään ulos sisässä-istujat, jota apua pitkäsäärinen nuori mies
kuitenkin jäykästi kieltäysi vastaan-ottamasta, osoittaen, että luonto
sitä varten on antanut pitkät jalat, jotta ihminen niillä voipi yhdellä
askelella astua ulos vaunuista.

Vaunun-kolinasta tuli myöskin ulos porstuaan talon emäntä, sievä,
pieni, tynnyräposkinen, nuori vaimo, puettu yksinkertaisiin, mutta
muodin-mukaisiin kotivaatteisin, edessä röyhelletty esiliina ja päässä
sinisillä nauhoilla koristettu, soma myssy. Pieni nelivuotinen,
valkotukkainen, mansikkasuinen tyttö piti kiinni hänen kädestään,
puoleksi piileskellen äidin hameenpoimujen välissä, niinkuin
tirkistelevä pikku keijukainen.

Matkustajat olivat vihdoinkin kaikki onnellisesti astuneet maalle ja
tunkivat nyt, pudistellen kangistuneita jalkojaan, kaikki yhtä haavaa
talon herran ja rouvan eteen, jolloin vieras rouva, perheensä suuna,
ensimmäiseksi ryhtyi puheisin, suloisella luottamuksella kääntyen
Lörincz herran puoleen.

— “Rakas herra orpana kultani! Minulla on onni rakkaalle herra
orpanalleni esittää itseni Zsuzsánna Sajtóry’na,[6] teidän sisarenne
tytär äidin puolelta. Koska matkamme kulki tänne päin, emme tahtoneet
olla niin epäkohteliaita, että olisimme ajaneet rakkaan orpana herrani
asunnon sivutse”.

— “Tervetulleet, tervetulleet!” vastasi Lörincz herra, ottaen piipun
suustaan, voidaksensa vastata kunnioitetun rouvan tervehdykseen parilla
paukkuvalla suutelolla korvan pieleen.

— “Jos ei siis rakas orpanani aja meitä pois…”

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page