Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella

Produced by Tapio Riikonen

MUUAN SUOMALAINEN SOTURI KRISTIINA KUNINGATTAREN AIKANA

Historiallinen romaani

Kirj.

EVALD FERD. JAHNSSON

Werner Söderström, Porvoo, 1884.

Suurelle runoilijallemme “Välskärin kertomusten”
kuululle kirjoittajalle

Zachris Topelius’elle

omistaa kunnioituksen osoitteeksi
nämät kyhäelmänsä nöyryydellä

tekijä.

LUKIJALLE:

En tahdo salata teiltä, kunnioitettavat lukijat, että raskaalta tuntuu
isän sydämessäni tänä hetkenä, jolloin tämä nuori soturi lähtee sotaan
ja taisteluun. Kuinka monta monituista ajatusta sentään yhtehen yhtyy
saadaksensa mieltäni syttä mustemmaksi! Millä menestyksellä on tuo
poika taisteleva? Hyvällä vai huonollako? Tuleeko hänestä peloton
aseiden kantaja vai kehno pelkuriko? Ahdistanevatko viholliset häntä
niin ankarasti, että hänen voitettuna häpeällä täytyy lähteä
käpälämäkeen? Taikka ehkäpä hän palajaa kotiansa haavoitettuna,
raajarikkona, raukkana? Tokko hän matkallansa tapaa ainoatakaan
ystävää? Rientäneekö häntä vihollisten hätyyttäissä ainoakaan
uskollinen toveri avuksi? — Kas tuossa kysymyksiä, joista milt’ei
jok’ainoa ole omansa pusertamaan tuskan hikeä isän otsasta,
vuodattamaan myrkkyä hänen mieleensä! — Ja entäs, kuinka ankara tuo
taistelu, jonka hänen tulee kestää! Voi, nuo ovat todellakin
vaarallisia vihollisia, nuo arvostelijat — erittäinkin ne heistä,
joita tavallisesti kutsutaan “kritikasteiksi”. Viimemainitut ovat
saaneet monen nuoren soturin hengeltä pois. He pyytävät, ylenmäärin
teräväksi hiotuita aseita käyttämällä sekä tylyjä ja kohtuutta
puuttuvia rynnäkköjä tekemällä, osoittaa olevansa oikein aika uroita.
— Mutta jos nyt sotaan lähtevän poika-raukan kuitenkin toistaseksi
onnistuisi säilyä jotenkin eheänä, vähässäkin määrässä voittaen yleisön
suosiota, niin on aikomukseni lähettää hänelle avuksi nuoremman veljen,
liittämällä tähän kertomukseen toisen, nimellä: “Muuan suomalainen
soturi kuningas Kaarle X Kustaan aikakaudelta.”

Kunnioituksella

Soturin isä.

1 LUKU.

“Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?”

“Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt
tuleman kuuntelemaan Fors’in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa
pappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa
puolla!”

“Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että
hänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen
ääni hänellä on!… ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana
valuvat!”

“No no Pertti Månsson … ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole
sanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin …
ja tunnustaa täytyy, ett’ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka
… mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan
julistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee
puheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan
kaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!”

“Aivan niin Jakobsson … enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan
yhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein
kelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?”

“Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa
ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se
pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti
huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa.
Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista —”

“Kenties muistatkin kaikki tyyni?”

“En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa
leipää lapsilta koirille heitettäväksi. — Ymmärrätkö pistopuhetta?”

“Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia.”

“Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt’ei ihan
suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille
kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei — Jumala
sen hänelle kostakoon — ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen
tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että
kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell’ei
vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O
diabl’ — niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa — me ja
valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!”

“Hiljaa Jakobsson!… Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun
korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm’illa!” [Norrmalm on eräs paikka
Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]

Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla
tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita
ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja
vaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu,
sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä
pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita
sadepisaroita. — Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme
siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa
olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet
lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä
kerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen
aikaan — tämä tapahtui vuonna 1650 — yleisesti löytynyt leveitä
katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat
tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.

Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: “Antakaa meille Vapahtajamme
armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!”
taikka: “Ell’ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme
nälkään!” j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata,
sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja
näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri
suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet
pääkaupunkiin.

Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen
edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri
kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin
silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa
pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla
antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan
maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät
Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän
toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla
pettyi.

Mutta palatkaamme Jakobsson’in, Månsson’in ja kerjäläisten luo.

“Me emme taida auttaa teitä — sanoi ensin mainittu. — Mutta käykäätte
linnaan pyytämään kuningattarelta apua! — Hänellä on yltäkylläisesti
tämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä
eläke- ja muona-varoja.”

“Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren
puheille” — valitti joku joukosta.

“Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! — väitti Jakobsson —
Taikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida
jakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me
vuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän
talletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen
arvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi.”

“Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page