Kun rauhan mies sotaa kävi

Produced by Tapio Riikonen

KUN RAUHAN MIES SOTAA KÄVI

Kirj.

Heinrich Zschokke

Suomensi Samuli S. [Kriegerische Abenteuer eines Friedfertigen.]

Otava, Helsinki, 1902.

SISÄLLYS:

1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.
2. Kirje.
3. Ero.
4. Matka Magdeburgiin.
5. Pahoja aavistuksia.
6. Takaisin.
7. Nimitetty sotapapiksi.
8. Yliadjutantiksi.
9. Kaarlo Suuren armeija marssii.
10. Voittoisa kahakka.
11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.
12. Jatkoa.
13. Sotavankeus.
14. Yhteen yhdytään.
15. Karkuri.
16. Tallirenkinä ja kuskina.
17. Murhaa ja miestappoa taas.
18. Vaarallista seuraa.
19. Ihana aamurusko.
20. Päivä nousee.

1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.

Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä
asuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli
sunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys
puistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo
viidennelläkymmenellä!

Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä
20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä
vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan
kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo
hyvinkin ovela. — Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin
tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut
ovat häneltä silloin jo tiessään. — Mutta neljäkymmentä! Niin
neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!

Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut
siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain
arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä
milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.

Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen,
nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo
sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.

Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen
teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut
minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä
nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun,
sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut
sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta
viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja,
pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin
kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään
raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat
minulle vaskirahassa.

Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi
mieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua
joskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, —
minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja
vaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat
minua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.

Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli
minulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla
kukka, yksinäisyydessä.

Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni
valtaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes
opettanut minulle jotain käsityötä!

Fredrika oli nyt yhdeksän ajast’aikaa ollut minun kihlattuna
morsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin.
Hänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian
sen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa
Puolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä
tytärtään luonaan. Fredrika palveli eräässä talossa Berlinissä
armollisen rouvan seuranaisena, selvemmin sanoen kamarineitsyenä, ja
avusteli sieltä käsin vanhaa äitiänsä. Hilpeä minä kyllä olen
mieleltäni, mutta jo minä senkin seitsemän kertaa olin joutua aivan
epätoivon valtaan, ellei Fredrika, hyvä hengettäreni, olisi minua
rohkaissut ja tukenut.

Mutta nyt läheni jo viides kymmen, Fredrika oli kuudenkolmatta maissa!
Yhä vain minä olin köyhä, hurskas teologian kandidaati ja hän —
kamarineitsyt.

2. Kirje.

Näissä lohduttomissa mietteissäni olin saanut vaatteet ylleni. Silloin
kuului koputus ovella, ja postiljooni astui sisään. Paksu kirje. Siihen
meni minulta viisi groschenia, — sangen tuntuva lovi melkein tyhjään
kukkaroon.

Minä heitime tuolilleni ja koetin sinetistä ja päällekirjoituksesta
arvata kirjeen lähettäjää. Niin minä teen aina, hillitäkseni
uteliaisuuttani. Samalla on niin hyvä tilaisuus kuvailla mielessään jos
mitäkin hyvää ja hyödyllistä, minkä kirje mukanaan muka tuo. Joko ma
avaan kirjeen, vai jätänkö huomiseksi? Tänään on minun syntymäpäiväni,
enkä nyt tahtoisi saada mitään pahoja uutisia, ja semmoisiahan
kirjeessä kyllä saattaa olla. Sehän olisi paha enne koko ensi vuodeksi.
Ihminen on hyvin vapauskoinen ylipäänsä, mutta kovan onnen päivinä asuu
kuin asuukin hänessä palanen taikauskoa.

Minä heitin arpaa. Se määräsi: älä avaa! Paha merkki.

— Ei maar, — kuiskutti minussa uteliaisuus urheuden sotisovassa. —

Uhka uhkaa vastaan, ja pois kaikki taikauskoinen arkuus!

Sinetti murrettiin. Minä luin ja luin edelleen, ja kyynelet alkoivat
himmentää näköäni. Minun täytyi panna kirje syrjään, toipuakseni
hiukan. Minä luin sen uudestaan — o ikuinen kaitselmus, o Fredrika!
Minä heitin kirjeen pöydälle ja samassa heitin itseni polvilleni,
painoin pääni alas ja itkin riemun kyyneleitä, kenties ensimmäisiä
elämässäni, ja kiitin Herraa, kaiken hyvän antajaa, niin suuresta
armosta.

Kirjeen oli kirjoittanut ainoa suosijani, muuan kauppias Frankfurt am
Mainissa, jonka talossa minä ennen vanhaan olin kauan aikaa ollut
kotiopettajana. Sattumalta — ei vainenkaan: missä Jumala on olemassa,
siellä ei ole sattumaa — no niin, hyväntahtoisen ystäväni välityksellä
olin minä saanut kutsumuksen kirkkoherran-virkaan erään entisen
riikinkreivin patronaatipitäjässä. Seitsemänsataa guldenia palkkaa,
vapaa asunto, lämpö, puutarha j.n.e. ja sen lisäksi vielä se toivo,
että, jos onneni saattaa minut riikinkreivin suosioon, pääsen hänen
pienen poikansa opettajaksi ja saan siitä lisäpalkkiota. Vihdoin
sanotaan kirjeessä, että minun pitää saapua Magdeburgiin ehdottomasti
lokakuun 19 päiväksi, jolloin riikinkreivi saapuu matkoillansa sinne ja
halajaa tavata minua. Frankfurtilainen suosijani ei sanonut osaavansa
kyllin ylistellä ystävänsä, riikinkreivin, luonnetta ja hyviä avuja.
Kutsumuskirja, kreivin allekirjoittama, oli liitetty kirjeesen.

Näin olin nyt odottamattani päässyt kakskymmen-vuotisten toiveitteni
perille!

Minä puin itseni valmiiksi ja menin, en vainenkaan — lensin,
kutsumuskirja taskussani, ainoan ystäväni luokse.

Fredrikan herrasväki oli kaikeksi onneksi kirkossa. Fredrika oli yksin
kotona ja säikähti, minut nähtyänsä. Minä olin hengästynyt, kasvoni
hehkuivat, silmäni säkenöivät. Levottomana vei hän minut pieneen
kamariinsa. Minun piti tiedoksi tehdä hänelle suuri onneni, mutta
min’en voinut puhua. Minä itkin, suljin hänet kiihkeästi syliini, ja
painoin kuumeisen pääni hänen olkapäätänsä vastaan.

Hän vapisi sylissäni säikäyksestä. — Mikä onnettomuus teitä on nyt
kohdannut, koska entinen mielenrohkeus on teissä niin kerrassaan
masentunut? — kysäisi hän.

— Ah, Fredrika! — huudahdin minä. — Kärsimään olen kyllä oppinut.

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page