Kultala / Hyödyllinen ja huvittava historia, yhteiselle kansalle / luettavaksi annettu

Produced by Tapio Riikonen

KULTALA

Hyödyllinen ja huvittava historia,
yhteiselle kansalle luettavaksi annettu

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Heinrich Zschokken Das Goldmacherdorf ilmestyi ensimmäisen
kerran 1817.

Carl Niclas Keckmanin suomennos ilmestyi vuonna 1834.

MUISTUTUS

Tämän tarinan on Saksan kieleen kirjoittanut Heinrich Zschokke niminen
oppinut Sveitsin eli Helvetsian maassa. Toivoin siitä olevan
Maanmiehilleni huvitusta ja hyödytystä, olenma sen suomentanut.

Useampi Suomalainen lukia taitaa kyllä oudoksi katsoa monta tässä
kerrottua asiata, eikä ollenkaan meidän maahamme sopivaiseksi; mutta
hän muistakoon että kussakin maassa ovat omat tapansa ja asetuksensa,
ja erilaiset asiain käytännöt.

Ulkomailla ja Suomessakin muutamassa paikkakunnassa, kussa ihmiset
asuvat tihiämmin, on suuria kyliä, ikäänkuin vähäiset kaupungit.
Sellainen on myöskin tämä Kultala.

Carl N. Keckman

LUKIOILLE

Hyödyllisten ja siinä sivussa huvittavaisten kirjain puutos on
Suomalaista lukemisen ainetta halajavaisille sangen suuri, ja samassa
määrässä, kuin lukioitten joukko, päivä päivältä enentyvä. Tosin on
tämä jo merkillisesti enentynyt, koska aivan moni, vaikka muissa
kielissä kyllä harjoitettu, ja niin muodoin suuresta kirja-tavarasta
osallinen, kuitenkin soisi tämän rikkauden olevan myös oman maan
kielessä tarittuna. Usiat Isäin puheella puhutut saavuttavat aina
likemmin sydäntä.

Tämä puutos on toisessakin päällekatsannossa mainittava. Kirjain avulla
sekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus
täydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikäänkuin peilistä kahden,
mailman kuvat; yhden ulkonaisen silmillämme havaittavan, ja sisällisen,
jossa hengellisten olentoin omaisuudet itsensä ilmoittavat. Jota
kirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista. On
siis varsin tarpeellinen, että kunkin kansan kieli — kirjoissa
sovitettu kaikkinaisten aineitten selitykseksi — harjoitetaan ja
ikäänkuin kiiltäväisemmäksi himotaan.

Tätä tarkoittaa Seura Suomen miehiä, jotka Isänmaan kielen rakkaudesta
ovat yhdistyneet Suomalaisia kirjoja ulos antamaan ja toivovat
maanmiehiltänsä mielityötä tähän edesottamiseen. Alkaissansa
toimituksiaan, he pitävät tätä Kultalan kirjaa soveliaisena
edelläkäypänä. Suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa
siinä käsittäisi.

KULTALAN KYLÄ

1.

KUINKA TOIVONEN TULEE SODASTA JA MITÄ IHMISET SANOVAT

Yhtenä sunnuntaina jälkeen puoli-päivän istuivat Kultalan kylässä
nuorukaiset vanhan pihlajan varjossa ja lauloivat, elikkä nauroivat,
kuin joku tuli krouvesta hoiperrellen, joka oli liioin määrin viinoja
maistellut. Muut talonpojat istuivat vaimoinensa krouvessa, ja joivat
ja pelasivat, ja riemuitsivat ja kaikellaista leikkiä laskivat,
niinkuin tuo tapahtuu, koska viinaa ja olutta on hyvään hintaan
saatavata.

Silloin tuli suurenlainen vahvannäköinen mies kylään. Hän mahtoi olla
noin kolmenkymmenen paikoilla; hänellä oli harmaja takki päällä, pitkä
sapeli vyöllä, ja seljässä renseli. Hän näytti vähä villiltä, sillä
hänellä oli otsassa suuri naarma ja nenän alla musta huuli-parta, niin
että lapset peljästyksissä pois juoksivat.

Mutta muutamat vanhat vaimot, joita hän puhutteli, tunsivat hänen heti
kohta, ja huusivat: »Oi, Koulumestarin Pietari hän se onki, tuo
Toivonen, joka seitsemän toistakymmentä ajastaikaa sitten meni
sotaväkeen. Hei, katsokaat, kuinka hän on kasvanut ja suureksi tullut!»
Ja näin vaimoin huutaissa tulivat vanhat ja nuoret juosten krouveista
ja pihlajan tyköä, ja pian oli koko kyläkunta Toivosen ympäri kokounut.

Toivonen kätteli kaikkia entisiä tuttujansa, kohtasi kaikkia
ystävällisesti, ja sanoi aikovansa taasen asua heidän tykönänsä
Kultalassa; hän oli jo kyllästynyt sotaväkeen, ja oli iloinen hengissä
sieltä pois päästyänsä. Nyt tahtoivat jokainen häntä vetää krouviin,
yksi sinne, toinen tänne: nyt piti muka juotaman hänen terve-tultuansa,
ja hänen piti heille sota-asioistansa jutella. Mutta Toivonen kiitti
heitä ja sanoi: »Minä olen väsynyt matkasta ja tahdon levätä. Kuka asuu
isä vainajani talossa, ja kuka sen peltoja viljelee?»

Heti astui esiin kylän mylläri ja sanoi: »Minä olen sinne laskenut
kankuri Tapanin, ja antanut hänelle huoneen ja tilukset vuokraa
(arrentia) vastaan. Vaan nyt täytyy hänen muuttaa pois, koska sinä olet
takaisin tullut. Minä olen käräjältä pantu tavarasi hoitajaksi. Saatat
pari päivää asua minun tykönäni, siksi että kankurin väki on muuttanut
toiseen taloon. Niin saan minäkin sinulle tilin tehdä hallituksestani.»

Ja niin meni mylläri vieraansa kanssa kotiinsa ja antoi hänelle
valmistaa hyvän ehtoollisen ja hyvän vuoteen. Mutta Toivosella oli
paljon kysymistä yhdestä ja toisesta, kuinka hänen poissa ollessansa
kaikki asiat olivat kylässä menestyneet; ja myllärillä vaimonensa oli
paljon vastaamista. Niin he juttelivat puoli-yöhön asti. Ja Toivonen
katseli aina yli pöydän myllärin nuoren tyttären perään, jonka nimi oli
Elsa. Ja oliki jotain katsomista hänen mustiin silmiinsä, sillä Elsa
oli kaunis. Mutta Elsakin puolestansa katseli kernaasti yli pöydän,
sillä Toivonen oli hyvännäköinen mies, kuin ei hänen huuli-parrastansa
lukua pidetty, ja hänen käytöksensä ja puheensa olivat siistit ja
soveliaat, ikään kuin hän olisi ollut herrasväkeä. Sentähden Elsa
vähän pelkäsi häntä puhutella, ja kuin Toivonen häntä silmäili, ei
hän tiennyt, mihin hän silmänsä kätkisi. Kuitenkin sanoi hän
huuli-parrasta, ett’ei se ollut hänen mieleensä.

Ja kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta
huuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut
mylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja
Elsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon
perästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä
oli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa
peltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä
rahoilla.

Ja koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta
hirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään,
höyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt,
aamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi,
eikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä
huoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran
vieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään
joku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja
soralla peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa
välistä viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa;
Elsa oli myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle
vielä enemmin keväimeksi.

Kultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta
ajattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne
oli lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän
tuottanut vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli
kaikki hänen tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta
liian painaneen.

»Kuinka hänen liene laitansa?» sanoivat muutamat. »Hän on köyhä raukka
ja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa katsoa.
Ei hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä ottamaan.
Ja työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään yöhön saakka.
Se nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain perinyt;
muutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat toiset. »Ei hän juuri paljon
uro-tekoja ole tehnyt, kosk’ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin
muut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon
naarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett’ei hän enään tarvitse
kruutia haistaa.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat taas toiset: »Ei hän
kenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii
hän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on
ylpiäs peto, vaan varokoon, ett’ei hän lankea.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat vielä toiset: »Ei suinkaan hän
ole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan
taida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia
merkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett’ei
hän ole pirun kanssa liitossa.»

»Jumala nähköön!» huusivat muutamat: »Ei hänen ole oikein laitansa, se
nyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei
myllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo
tekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin
läpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin
kiini.»

Niin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.

2.

MITÄ TOIVONEN KYLÄSSÄ NÄKEE

Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän

Pages: 1 | 2 | 3 | 4 |... 5 ... | Single Page