Kertomuksia

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

Emil Zolan

KERTOMUKSIA

Ranskan kielestä suomensi

Eero Erkko

Ensimmäisen kerran julkaissut

Werner Söderström 1888

TAISTELU MYLLYN LUONA.

I.

Ukko Merlier’n myllyllä elettiin suurellisesti tuona kauniina
kesä-iltana. Kartanolle oli asetettu yhteen jonoon kolme pöytää, jotka
odottivat vieraita. Koko seutu tiesi, että Merlier’n tytär Françoise
sinä päivänä piti kihlattaman Dominiquen kanssa. Dominique oli poika,
jota sanottiin laiskaksi, mutta jota naiset kolmen peninkulman laajalta
katselivat lempein silmin, niin oli hän hyvännäköinen.

Ukko Merlier’n mylly oli oikein hupaisella paikalla. Se oli keskellä
Rocreusea, juuri siinä, missä valtamaantie tekee mutkan. Kylässä on
ainoastaan yksi katu, kaksi huoneriviä, yksi tien kumpaisellakin
puolella; mutta siinä missä tie polveutuu, laajenevat niityt; suuret
puut, joita kasvaa Morelles-virran äyräillä, antavat notkolle oivallisen
varjon. Koko Lothringissa ei löydy ihanampaa seutua. Oikealla ja
vasemmalla kohoaa tiheitä metsiä, ikivanhoine puineen, pitkin tasaisesti
viettäviä mäen rinteitä, ja antavat näköpiirille viheriän kehyksen.
Etelässä avautuu tuo ihmeellisen hedelmällinen tasanko, jossa on
äärettömiin asti viheriöitsevillä pensas-aitauksilla toisistaan
erotettuja peltoja. Mutta Rocreusen paras sulo on se viileys, joka
vallitsee tuossa varjoisessa pikku sopessa kuumimpinakin heinä- ja
elokuun päivinä. Morelle tulee Gagnyn metsistä ja tuntuu kuin olisi se
saanut raittiin viileytensä niistä lehtijoukoista, joiden alatse se on
useampia penikulmia kulkenut; se tuo mukanaan metsien huminan ja niiden
kylmän ja juhlallisen varjon. Ja siellä on muutakin virkistävää:
kaikenlaista juoksevaa vettä lorisee puitten alla; joka askeleella
pulppuaa lähde esiin; kun seuraa noita kapeita polkuja, näyttää kuin
tunkeutuisi maan-alaisia järviä ylös sammaleen seasta, kuin käyttäisivät
ne pienintäkin koloa puitten juurella ja kivien välissä, laajentaakseen
kristallikirkkaiksi vesipeileiksi. Nämä purot kuiskuttelevat niin
kuuluvasti, niin monilukuisena köörinä, että ne hämmentävät
punatulkkujen kyherryksen. Luulisi olevansa loihditussa puistossa, jossa
keinotekoiset kosket kaikkialla lorisevat.

Niityt siellä alhaalla ovat kosteita. Jättiläiskastanjat luovat tummia
varjoja. Niittyjen laidassa muodostavat pitkät, humisevat poppelirivit
tiheän seinän. Kaksi käytävää, suurine vaahterineen, vie kentän poikki
ylös muinaiseen Gagnyn linnaan, joka nyt on rauniona. Tässä
alatikosteassa maa-alassa kasvaa tavattoman korkeata ruohoa. Se on
ikäänkuin jonkunlainen, syvällä kahden metsäisen harjun välissä oleva
penger, jonka nurmikkona ovat niityt ja jossa kukkasarkoja reunustaa
jättiläispuut. Kun aurinko puolenpäivän aikaan paistaa kohtisuoraan,
harventuvat varjot ja auringon paahtama ruoho nukkuu kuumuuteen, samalla
kun väriseväin puunlatvain alla vallitsee raitis viileys.

Ja siellä eläytti ukko Merlier’n mylly kolkutuksillaan osan tuota
rehevätä kasvullisuutta. Muurisavesta ja laudoista tehty rakennus näytti
olevan vanha kuin taivas. Sitä kasteli puoleksi Morelle, joka tällä
kohtaa laajenee läpikuultavaksi vesialtaaksi. Siinä oli toe, ja vesi
syöksyi muutaman meetterin korkeudelta myllyn pyörään, joka ritisi ja
ratisi kääntyessään; sen ääni oli aivan kuin vanhan uskollisen
palvelijan henkeä ahdistava yskä. Kun neuvottiin isä Merlier’tä
hankkimaan itselleen uutta myllynpyörää, ravisti hän päätään ja sanoi,
että uusi pyörä on laiskempi ja tekee huonompaa työtä; ja hän paikkasi
vanhaa kaikella mitä käsiinsä sai, tynnyrin kimmillä, ruostuneella
romuraudalla, sinkillä ja lyijyllä. Pyörä näytti siten vaan eloisammalta
eriskummallisella muodollaan, jota ruoho- ja sammalköynnökset
kaunistivat. Kun vesi sitä piiskasi hopeasuihkullaan, oli se aivan
helmien peitossa; vanhan, kummallisen rämän nähtiin pyörivän
koristettuna säteilevillä helminauhoilla.

Se osa myllystä, joka siten oli Morellen kasteltavana, oli ikivanhan,
muinais-aikaisen arkin näköinen, joka oli joutunut karille siinä. Suurin
osa asuinhuoneuksesta oli rakennettu paaluille. Vesi tunkeutui sisään
lattian alle; siellä löytyi reikiä, jotka koko seutu tunsi ankeriaista
ja suunnattoman suurista ravuista, joita sieltä saatiin. Kosken
alapuolella oli vesi peilikirkasta, ja kun ei pyörä sitä hämmentänyt
vaahdollaan, nähtiin suuria kaloja laumoittain hiljakseen uivan
eteenpäin kuin sotalaivasto. Rappeutuneet portaat johtivat alas virtaan
erään paalun vierestä, johon oli vene vitjoilla kiinnitettynä. Pyörän
yläpuolella oli puinen kalteri. Ikkunoita oli säännöttömästi siellä
täällä. Ristiin rastiin oli nurkkia, pieniä muurattuja kohtia,
lisärakennuksia, parruja ja kattoja, niin että mylly näytti vanhalta
hävinneeltä linnalta. Mutta muratit olivat kasvaneet esiin, ja
kaikenlaiset köynnöskasvit käyttivät suurimmat raot. Vallasnaiset, jotka
ohi kulkiessaan osuivat näkemään ukko Merlier’n myllyn, piirsivät sen
muistikirjaansa.

Tien puolelta oli rakennus paremmin säilynyt. Sieltä kävi kivinen
portikko pihalle, jonka oikealla ja vasemmalla sivulla liiteri ja talli
olivat. Kaivon luona oli äärettämän suuri jalava, joka peitti varjollaan
puolen pihaa. Perällä näkyi asuinrakennus, jossa oli neljä ikkunaa ja
niiden yläpuolella kyyhkyislakka. Ukko Merlier’n ainoa ylpeys oli
rappauttaa tämä talonsa etunäkö joka kymmenes vuosi. Se oli nykyään
valkoiseksi maalattu, ja se huikaisi kylästä katsojaa, kun aurinko
paistoi siihen keskellä päivää.

Ukko Merlier oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut Rocreusen määrinä[1].
Häntä kunnioitettiin sen omaisuuden tähden, jonka hän oli osannut
koota. Arveltiin hänellä olevan lähemmä kahdeksankymmentä tuhatta,
säästettynä penni penniltä. Kun hän oli mennyt naimisiin Madeleine
Guillardin kanssa, jolla oli mylly myötäjäisinä, oli hänellä tuskin
ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan katunut
valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli hänen
vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden. Hän
olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja
sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi
tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen.
Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen
näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan
ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös
senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa
vahvistaessaan.[2]

[1] Määri on ranskalainen virkamies, joka vastaa jotenkin meidän
pormestaria. Suom. muist.

[2] Ranskassa tehdään avioliitot laillisiksi määrin edessä. Suom. muist.

Françoise Merlier oli vast’ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei
pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen.
Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen kylässä
ei voitu käsittää, kuinka Merlier’n pariskunnan tytär, jonka vanhemmat
olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin hennolta ja
kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen kasvonsa
sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä pysyi hoikkana.
Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen ihonsa ihan valkea ja
punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa, avonainen otsa, jonka
ympärillä näytti olevan alituinen auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa
senseutulaiseksi, ei hän kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä
kyllä näkyi, ett’ei hän ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta
hänestä tuli aikaa myöten hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä
tuleva pyöreäksi ja pulleaksi kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen
vaitiolo oli tehnyt hänet pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän
aina nauroi. Pohjaltaan oli hän vakavaluontoinen.

Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän
hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin
valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran
toisella puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän
ei ollut kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut
Belgiasta perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän
rinteessä, aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon
päässä siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten
kotiansa. Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt
paikasta pois. Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan
siitä hiukan kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi;
useita kertoja olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja
nostaa kanteen häntä vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet
huonoon maineesen, sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä
hän tuli aikaan. Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä.
Laiska oli hän kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan
nurmella, aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa
hän asui, metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri
rehellisen miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan
hämmästyneet, jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn
linnan raunioilla. Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa
häntä, sillä hän oli erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen,
solakkavartaloinen mies; hän oli pitkä kuin poppeli, sekä
valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka ja parta, joka kimalteli kuin
kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina päivänä selitti Françoise
ukko Merlier’lle, että hän rakasti Dominiquea ja ett’ei hän koskaan
suostu menemään naimisiin kenenkään muun kanssa.

Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier’lle Tapansa mukaan ei
hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo
ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä.
Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka
tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle.
Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi vahtimaan
ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella puolen, ja
olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia
oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä
toisilleen myllynpyörän päällitse.

Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi.
Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan
odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää
kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen
lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat
ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään
Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat
miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja
ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä
oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui
Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli
varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo
laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli
kunnon poika.

Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat
porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier
oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän
puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei
ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen,
mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin
tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä
sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri
astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku
toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi
kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut
paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että
ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi
itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että
oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä
niin ponnistelemaan kuin rakkaus.

Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He
tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi
hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja
molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus
ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun
keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren
jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan
lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat
tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi:

“Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee
naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä.”

Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko

Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi:

“Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan.”

Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun
läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista.
Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan
läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli
tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat
vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika
puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki
nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli
sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu.

“Pyh!” sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. “Dominique
on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset
tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa.”

Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä.

Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa!

“Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne”, kertoi vanha

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page