Rynnäkkö myllyä vastaan

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe

RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN

Kirjoitti

Emile Zola

Suomensi

K. N—n.

Ensimmäisen kerran julkaissut

Työväen Sanomalehti O. Y. 1906

I.

Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka
itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden
puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja
sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen,
mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.

Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät
ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse
Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.

Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan
virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa
metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja
yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa
kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä,
peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.

Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat
maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät
ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja
keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn
linnanraunioille saakka.

Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä
ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on
paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy
korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon
alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi
suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.

Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa
laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä
muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka,
kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset.

Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja
romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista,
joita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa
myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan
asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi.
»Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla», sanoivat
ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti
päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei
tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä
kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla
tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha,
sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin
silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa
rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä
torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa
antoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se
uudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä
kuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin
iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin
iloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.

Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta
oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen
suuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä
työllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt
vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän
rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle
myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä
terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän
teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.

Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset,
totiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan
oli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä
toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä
suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet
itselleen toista pormestaria.

Hänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen,
hänen tyttärensä Fränzchenin.

Pienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät
osanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat
olivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon
lapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla
terveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi
neitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja
punainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta
luonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen
kypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi.

Luonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa ja
rikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen, kun
tyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin
varattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin
kanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän
täytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan
kauniimpaa poikaa, kuin Dominique Peuquer.

Hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut tänne Belgiasta, ottaakseen
haltuunsa vanhan setänsä jälkeen jättämän pienen perintötalon, joka
sijaitsi metsän reunassa aivan myllyä vastapäätä.

Hän sanoi aikovansa myydä sen ja sitten jälleen palata kotiseudulleen,
mutta kaunis ympäristö varmaankin viehätti häntä, sillä hän jäi
paikalleen. Hän muokkaili pienoista peltoaan, viljeli kaaliaan ja eleli
huoletonna muista ihmisistä välittämättä. Mutta ihmiset puolestaan
sitäkin enemmän välittivät hänestä, sillä he eivät voineet käsittää,
mistä hän eli, ja kun hänellä alinomaa oli kalastusvehkeet ja kivääri
mukanaan, alettiin häntä pitää salametsästäjänä, ja metsänvartijoilla
oli paljon puuhaa häntä väijyessään; heidän kerrottiin jo pari kertaa
olleen saamaisillaan hänet kiinni, mutta paha kyllä, ainoastaan
saamaisillaan! Näin tuli hän pahaan maineeseen ja hänen mökkinsä, joka
oli metsässä aivan puiden kätkössä, samoin, sillä — »jotain
salaperäistä siellä oli joka tapauksessa», arvelivat vanhat naiset, eikä
paljoa puuttunut, etteivät he pitäneet Dominiquea ryövärinä. Talonpojat
kutsuivat häntä laiskuriksi ja vetelykseksi, koska hän alinomaa makasi
nurmikolla avaruuteen tähystellen, sen sijaan että olisi tehnyt työtä.

Mutta nuoret tytöt olivat oikeassa, kaunis oli Dominique; hän oli pitkä
ja solakka kuin poppeli, hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja parta,
ja siniset, hymyilevät lapsen silmät; niin ettei oikeastaan ollut
kovinkaan ihmeellistä, että Fränzchen eräänä päivänä selitti isälleen:
»hän tai ei ketään!»

Isää tuo tieto kohtasi kuin salamanisku; tapansa mukaan ei hän tosin
sanonut mitään, näytti vaan totiselta kuin muulloinkin, mutta sisäisen
ilon hohde hänen silmistään oli kadonnut. Sen jälkeen ei Fränzchenkään
enää nauranut, ja kokonaisen viikon he näin uhmasivat toisiaan. Isä
Merlier ei saattanut käsittää, missä ja milloin tuon Dominiquelurjuksen
oli onnistunut hänen tyttärensä lumota, kun ei hän koskaan edes ollut
myllyssä käynytkään. Hän asettui väijyksiin ja huomasi Dominiquen
makaavan heinikossa Morellen toisella rannalla, missä hän oli
nukkuvinaan; mutta Fränzchen oli huoneessaan, jonka ikkunasta hän aivan
hyvin saattoi nähdä Dominiquen.

Nyt ymmärsi isä, että he molemmat olivat rakastuneet toisiaan
katsellessaan ja lähetelleet myllynrattaan ylitse toisilleen lemmen
silmäyksiä!

Toinen viikko kului; isä Merlier ei edelleen virkkanut sanaakaan, ja
Fränzchen kävi yhä totisemmaksi. Silloin oli isä eräänä aamuna lähtenyt
ulos, ja takasin tullessaan toi hän Dominiquen mukanaan. Fränzchen, joka
parhaillaan kattoi pöytää, ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä eikä
virkkanut sanaakaan, mutta entinen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä ja
kuopat hänen punaisilla poskillaan tulivat jälleen näkyviin.

Mikä oli saanut isän mielen muuttumaan, sitä ei koskaan saatu tietää, se
vaan tiettiin, että hän oli käynyt Dominiquen luona tämän kotona ja
pitemmän aikaa keskustellut hänen kanssaan. Vanhus lienee löytänyt
hänessä sen, jota etsi, sillä tästä lähin kohteli hän Dominiquea kuten
omaa poikaansa.

Koko Rocreuse oli ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä
kysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle
miehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan — eihän hänelläkään ollut
pennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt
häntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso.

Dominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen
laiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli
otettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä
uutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa.
Ja nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen
edestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella.
Isä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa
voimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan!

Fränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet
sitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän
silmistään.

Isä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään

Pages: First | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | ... | Next → | Last | Single Page